Asentopaikan päiväkirja
<< uudemmat päiväkirjamerkinnät
12.10.2009 Vaeltamisen väärät profeetat
Syys tulee ja nyt on aikaa huoltaa varusteita, miettiä puutteita ja virheitä menneen kesän vaelluksissa koko kauden tarkan analysoinnin perusteella ja varsinkin jatkaa repunkevennysprojektia. Paljon on vielä tekemistä, jotta ensi vuonna on taas entistä ehompi varustus, joka takaa äärimmäisen vaellusnautinnon.
Ja katin kontit, sanon minä: lopettakaa ilveilynne.
Analysointi, vatulointi ja ylisuunnittelu ovat tehneet vaeltamisesta tarkuustoimintaa, suoritteen, jota ei voi muka toteuttaa ilman ajanmukaista tietoutta ja varustusta. Muuten sinulle käy näin: se oli väärin vaellettu!
Internetin luoma uusi demokratia on synnyttänyt enemmän vääriä profeettoja, kuin koko ihmiskunnan aiempi historia yhteensä. Näin on myös syntynyt lukuisa joukko vaellustietäjiä tämänkin harrastuksen jouduttua kaikille avoimena olevaan nettidemokratian armottomaan myllyyn.
Vaeltaminen on, tai sen ainakin pitäisi olla, vain ja pelkästään tunnetila. Sen pitäisi olla fiilistelyä, jota ei pidä eikä voi suunnitella ja jolta ei voi eikä saa odottaa mitään. Siis ei yhtään mitään. Se tulee, mikä on tullakseen. Viattomat ajat, jolloin ei ollut tietoa "oikeista" varusteista tai vaelluksista, keittiö oli armeijan pakki, tulitikut ja kirves, ovat pelkkiä muistoja eivätkä välttämättä edes oikeita muistoja, mutta jotain erilaista erästelyssä oli tuohon aikaan. Vai toiko väärän vapauden tunteen tietämätön huolettomuus ja turhien murheiden puuttuminen. Ei silloin murehdittu polttopuista, jälkien jättämisesta tai ylipäätään mistään, koska erämaa oli rajaton, eikä siellä muutaman nuotion pohja tuntunut missään, parin alamittaisen tammukan kalasoppaan joutumisesta puhumattakaan. Eikä pelätty muuta kuin itänaapuria. Ainoa murhe oli, jos hävitäänkin laakista olemattomiin, kun "atomipommi kopsahtaa päähän", niin kuin Veikko Huovisen Pylkkäs-Konsta olisi todennut. Sellainen oli maailma silloin.
Nykyään sinun on tiedostettava. On tiedostettava ympäristön- ja eläinsuojelun näkökulma, ymmärrettävä kasvissyöjiä ja muita pupeltajia, otettava huomioon ilmastonmuutos ja energiapolitiikka. Ketunmyrkkyä ei saa kaupasta, etkä voi ottaa vaelluskumppaniksesi lapinpystykorvaa nimeltä Muhammed. Ja jos et tiedosta, olet huono vaeltaja ja läpeensä paha, epäonnistunut ihminen.
Ja kaiken sen tiedostamisen lisäksi, joka vaaditaan, että ylipäänsä olisit kelpo astumaan erämaahan, sinun on tehtävä vaellusharrastuksestasi äärimmäinen suorite. Muutenhan se ei tunnu miltään. Ja se loputon vatulointi varustuksen kanssa. Puukkokin pitäisi vaihtaa monitoimityökalun rimpulaan, koska puukko on liian painava ja monitoimityökalussahan on jo valmiina hohtimet ja samppanjavispilä, niitä ei siis tarvitse ottaa erikseen mukaan. Tosin jos pitäisi vuolla kiehisiä käykin ilmi, ettei superlinkkarilla saa tehtyä muuta kuin reikiä kämmeniin.
Kun viimein matkalle päästään, niin sitten mennäänkin eikä sivuille vilkuilla. Koska suunniteltu vaellus on suoritettava, aikaa ei ole hukattavaksi. Tosikovat karjut vetelevät satojen kilojen pulkkia ja hiihtelevät pitkin maapallon napoja niin, että tierat lentelevät.
Siitä vaan. Lue vaikka nettipalstoilta ja retkeilylehdistä, miten vaelletaan oikein. Sieltä löytää kaiken maailman narisijaa, vaelluspoliisia ja oikeintietäjää. Jotkut nillittävät majoitteiden rakenteesta, toiset taas pitävät meteliä karttojen alkuperäisnimistöstä. Alkuperäisnimet ovat kyllä mukavia, kunnes joudut kertomaan kaverille miten kiipesit Njálabiedjojohgeašoaiville.
Minäkin olen näköjään lisännyt näille sivuilleni varusteluetteloja. Mikä juuttaan sairaus tai piähännousema on saanut minut tekemään tämän äärimmäisen teon? Mikä sairastutti minut varusteluharrastukseen sen sijaan, että olisin keskittynyt tarkkailemaan luontoa, olemaan läsnä?
Ei repun keveydessä sinällään ole mitään vikaa, jos kevenee niin kevenee, hyvä niin, ainakin vanhuuttaan rapistuu ja kankaat hapristuu, niin kuin kantajallaankin. Mutta jos varustelu muuttuu liian tärkeäksi, on kyseessä eri harrastus. Sen kanssa en halua olla tekemisissä.
Sitten tämä hullutus pitkien vaellusten kanssa. Hölmön hommaa, sanon minä, sillä viikko ja rapiat riittää kenelle tahansa järki-ihmiselle, muuten retki muuttuu taas suoritteeksi. Oikealla retkellä saa olla hankalaa ja vittumaista ja sieltä saa haluta takaisin kotiin olematta huono vaeltaja. Oikealta retkeltä on palattava tyytyväisenä iloiten retken loppumisesta, saunasta, lakanoista ja oluesta, jota on hyvällä omallatunnolta lupa riipaista useampikin tuopponen. Hyvänlaisen tauon päätteeksi on jälleen valmis uuteen eräilykokemukseen ilman suorittamisen painetta. Mutta ei ole pakko jos ei taho.
Entä veijarit, jotka ensin suunnittelevat, sitten toteuttavat ja lopuksi raportoivat retkensä internetissä julkaistavan mukakiinnostavan vaelluskertomuksen muodossa. He saattavat jopa julkisesti analysoida käyttämänsä vessapaperin määrän retken jälkeen. Tämä se on suorittamista ja pahimmanlaatuista narsismia ja öykkäröintiä järkevien ja ajattelevien ihmisten kustannuksella.
Nyt yht'äkkiä ymmärrän, että vaellus on kokemuksena minulle henkilökohtainen, enkä koe tarvetta sen minkäänlaiseen kehittämiseen. Se on minulle äärimmäisen itsekäs asia ja myös pysyy sellaisena, enkä kysy muilta mihin retkeni vie ja kuinka kauan se kestää. Vaeltajien välinen keskustelu netin keskustelupalstoilla on pääasiassa suoritteiden vertailua, nillitystä, kalapaliikkia ja muuta niskanpunotusta. Se estää nauttimisen omasta olemisesta, omalla tavalla. Se on harhainen tieto oikean vaelluksen omituisuuksista.
Tuntemattoman sotilaan Kariluodon viimeisin sanoin: - Nyt se loppui, nyt ei enää.
10.10.2009 Mönkäreitä! Mönkkäreitä!
Itäkairan retkellä ihmettelimme mönkijäliikenteen runsautta kansallispuistossa. Mönkijöillä liikkuivat puiston alueella ainakin rajavartijat, poromiehet ja metsästäjät.
Mönkijöiden käyttö ammattitarkoitukseen on varmasti nykyaikana perusteltua. Tosin välillä heräsi kysymyksiä, onko tarpeen ajella tällaisia uria aapasoille.
Tärkeämpi kysymys on kuitenkin mönkijöiden lisääntyminen viihdekäytössä, Syötteellä ajellaan jo suojelualueiden tuntumassa.
http://www.kaleva.fi/plus/index.cfm?j=818591
Reitistä ei ole kuulemma ollut haittaa luonnolle. Mitenköhän tuo asia on mitattu, kiinnostaisi vaan tietää. Ylipäätään, miksi moottoriurheilu halutaan väen väkisin tuoda luontoon ja mitä mönkijöitsijät sieltä oikein hakevat ja luulevat löytävänsä? Ilmeisesti he hakevat mönkijäkauppiaan mainostamia "mukavia ajeluhetkiä luonnossa".
Merkityllä reitillä voi olla puolensa, jos vaihtoehtona on villi ajelu erämaissa, mutta en voi silti välttyä sanomasta mielipidettäni: Tämä on infantiilia toimintaa, mönkijöillä ei ole mitään järkevää tarkoitusta ammattikäytön ulkopuolella.
Mönkijäpelleily kasvattaa suosiotaan varmasti, joten tässäkö meillä on luontomatkailun tulevaisuus?
---
Käsitys jumalasta maailmankaikkeuden luojana on kuulemma virheellinen. En tiedä miten vakavan teologisen ongelman tämä tarjoaa niille, jotka pitävät tätä jotenkin merkityksellisenä, mutta minusta uutinen on outo. Lienee aika sama, onko tuhansia vuosia vanhan sadun mielikuvitusolento "luonut" taivaan ja maan, vaiko ainoastaan "erottanut" ne toisistaan.
Kumpikaan tulkinta ei tarjoa selitystä maailmankaikkeuden olemassaololle.
On aika syksyn ja vaellushörhöilyn jäädä vähemmälle. Itäkairan vaelluskertomus on kirjoitettu, mutta puoliväkisin.
Lue, jos viitsit.
http://www.asentopaikka.fi/itakaira2009.html
Itseäni jo kyllästyttää.
(P.S. Jotkut ovat saamistani kommenteista päätellen tulkinneet Itäkairan kertomuksen masentuneeksi tai negatiiviseksi. Tämä on täysin väärä tulkinta!)
Itäkairassa alkoi syksy muuttua talveksi viime viikolla. Useana yönä lämpötila laski -10°C tai sen alle.
Kuvakooste on nyt katseltavissa.
Joskus vaellukset yllättävät ja herättävät erilaisia ajatuksia, luovat erilaisia muistoja ja saavat aikaan halun kertoa niistä toisella tavalla. Ehkä tämä viimeisin oli sellainen.
** Reissussa Itäkairassa, palaan 4.10.2009 **
20.9.2009 Onko pakko, jos ei taho?
Tänään taistelin rinkan ja sen sisällön kanssa. Ei yhtään huvittaisi pakata, mikä lie. Yleensähän rinkan pakkaaminen on mukavaa, mutta taitaa olla nyt niin että tänä vuonna se on alkanut jo muodostua rutiiniksi, josta ei paljoa enää kiksejä irtoa. Kunhan nyt ei tulisi laadittua varustelistaa niin huonosti, että jotain jää puuttumaan.
Vaatteet ihmetyttävät. Pitäisikö jo ottaa untuvatakki? Pakkanen tai lumisade Itäkairassa ei ole mitenkään mahdoton ajatus syys-lokakuussa. Toisaalta, jos ilmat jatkuvat lämpiminä, sama varustus kuin kesän retkillä riittää.
Jääköön päätös lähtöhetkeen. Tähän aikaan vuodesta sääennustuksiin pitäisi voida luottaa paremmin kuin kesäkuukausina.
19.9.2009 Viikon kuva - viikko 38
Viikon kuvan kanssa alkoi jo tulla hätä, koska kamera ei ollut tarttunut matkaan koko viikolla. Otin sitten Nikon P5100 pokkarin taskuun koiraa ulkoiluttaessani ja kuvasin hätäpäissäni kadunvarren koristeomenan.
Mitenköhän tälle projektille käy, kun nyt jo tökkii. Kaksi seuraavaa viikkoa ainakin myöhästynee Itäkairan syysretken takia.
Syys, jälkeen
menneen suven,
ennen ensi talven lumen,
muistaa kulkijaa,
uuden kevään oottajaa.
Tarkoituksena on ottaa yksi kuva kerran viikossa ympäri vuoden.
Saas nähdä kauanko kestää, ennenkuin eka kuva jää välistä.
9.9.2009 Erämaavuorokausi kestää 12 tuntia
IT-yhtiö Ciscon tekemän tutkimuksen mukaan digitaalinen vuorokausi kestää 36 tuntia. Tämä selittyy tukimuksen mukaan sillä, että ihminen käyttää useaa digitaalista mediaa ja työvälinettä yhtä aikaa ja näin päivä pitenee. Ainakin teoriassa. Ja jälkeä syntyy.
Erämaavuorokausi on sen sijaan noin 12 tunnin mittainen, koska aivoista on käynnissä korkeintaan toinen puolisko kerrallaan, jos sitäkään. Perinteistä mediaa, puukkoa, kirvestä, tulitikkuja käytetään ihan selkäytimellä asiaa juuri sen enempää prosessoimatta. Kosken kuohua tai nuotiota tuntikausia tuijottava retkeilijä hukkaa pyörryttävän määrän aikaa haaveiluun ja ei-tekemiseen.
Erämaaretkeily on tuottavuusajattelun painajainen, jos mikä. Ja sen kyllä huomaa, sillä aika lentää kuin siiviillä, eikä tuloksena synny mitään.
Maailma on digitaalinen ja netti demokraattinen. Ei huolta! kyllä me tiedämme, milloin meitä kusetetaan.
6.9.2009 Painovirhepaholaiset ja hätäisen julkaisun kirous
On outoa, miten vaikea kirjoitusvirheitä on löytää omasta tekstistään. Etsin niitä kyllästymiseen asti Kaldoaivin vaelluskertomuksesta ja joka lukemalla löytyi monta. Viimeinen virhe jää varmasti löytämättä ikuisiksi ajoiksi.
Jos luit jutun viikko sitten, nyt olisi mahdollista lukea uudelleen edes vähän korjattu teksti.
3.9.2009 Syystauolle - mikäs vitsi tää nyt on?
Huolsin ja laitoin kaikki vaellustarvikkeet varaston hyllyyn hyvään järjestykseen. Olisi aika syyslevon ennen kevättalven vielä suunnittelematonta hiihtovaellusta, ellen sitten hulluuttani päättäisi lähteä jouluna kaamosreissulle. Siihen olisi joka tapauksessa vielä aikaa.
Huolletut ja hyvässä järjestyksessä olevat vaellusvarusteet ovat soma näky eikä kestäisi montaa minuuttia heitellä kamat reppuun niiden vakiopaikoille. Nyt voisin jäädä syystauolle hyvillä mielin, kun normaali vaelluksen jälkeinen masennuskin oli hellittänyt ja olin taas sopeutunut kaupunkielämään.
Lähes saman tien, kuin kutsusta, saan sähköpostin kaverilta, jossa tiedustellaan halukkuutta lähteä ruskaretkelle syyskuun lopulla. Aivoni kiepsahtavat volttia: minulla olisi itse asiassa viikon verran ylimääräistä vapaata käytettävissä. Olin ruskaretkeäkin suunnitellut, mutta yksinvaelluksesta olin saanut toistaiseksi tarpeekseni ja siksi luopunut suunnitelmasta.
Mutta tämä muutti asian, mitä siis tehdä? En tiedä, teinkö päätöksen lähtemisestä minuutissa vai vielä lyhyemmässä ajassa, mutta näyttäisi vakavasti olevan lapinvaellus edessä 3 viikon kuluttua.
Nyt minusta vaikuttaa siltä, että tämän nettipäiväkirjan otsikko ei olekaan vitsi.
En taaskaan pystynyt toteuttamaan suunnitelmaani Kaldoaivissa tarkalleen, sellaisena kuin olin sen ajatellut. Sillä tuskin on mitään merkitystä, koska tämä vaellusvuosi on ollut minulle hyvä.
Vaelluspäiväkirja on täynnä omituisia juttuja, mutta päätin lopulta olla sensuroimatta niitä. Jos kirjoitusvirheitä on jäänyt niin pyydän anteeksi ja korjailen niitä paremmalla ajalla.
29.8.2009 Outa.fi - yhteinen retkilehti
Vaeltajien syvistä riveistä on noussut uudenlainen nettijulkaisu, jonka ensimmäinen numero on juuri ilmestynyt. Uuden nettilehden tarkoituksena on toimia tavallisen retkeilijän äänitorvena ja julkaisukanavana.
Jos sinulla ei ole omaa nettisivustoa, mutta haluaisit julkaista retkeilyaiheisen jutun, ota yhteyttä lehden toimitukseen outa(ät)outa.fi
Outa.fi on täysin harrastuspohjainen ja epäkaupallinen. Kaikki juttujen oikeudet jäävät aina kokonaisuudessaan kirjoittajille. Voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä, aivan miten haluat. Outa.fi julkaisee kaikenlaisia retkeilyaiheisia juttua, kunhan ne kunnioittavat luontoa ja ihmistä.
Outa.fi on uudenlainen lehti vaeltajilta vaeltajille, jonka ripeätä syntyä olen innolla seurannut ja siihen saanut osallistua. Nyt se on totta.
Lue! - http://www.outa.fi
Joskus tyyni tunturijärven pinta rikkoutuu tähän tapaan:
Kaldoaivin harhailun kuvakooste on jo katsottavissa. Vaelluskertomus antaa odottaa itseään vielä.
26.8.2009 Luurankometsää ja ohuita tunnelmia
Ylä-Lapin tuntureilla kävelijälle jäi tänä kesänä helposti ristiriitaiset tunnelmat. Lappi on vangitseva, niinkuin aina, mutta nyt jotain on selvästi eri tavalla Utsjoen erämaissa. Kaksi vuotta sitten todistimme hallamittareiden massaesiintymistä pohjoisessa Kaldoaivissa. Viime kesänä tuholaiset jatkoivat töitään ja jaljet olivat nähtävissä kaikkialla erämaassa.
Kuvat elokuulta 2009
Laajoilla alueilla tunturikoivikko on tuhottu varvikkoa myöten silmänkantamattomiin. Yle uutisoi eilen asiasta:
http://yle.fi/uutiset/kotimaa/2009/08/yla-lapissa_kytee_ekokatastrofi_942312.html?origin=rss
Jos todella on niin, että koivikot eivät toivu vaan muuttuvat tundraksi, on tuho massiivinen ja lohduton.
*** Vaellustauolla - palaan syyskuussa ***
Ok, synkistely sikseen.
On aika kasata kamat, että ennätän ostaa vielä jotain mahdollisesti puuttuvaa. Varustelista on täällä. Otan mielelleni vastaan kommentteja ja kysymyksiä.
Olen ollut Kaldoaivissa kolme kertaa. Joka kerta suunnitelmani ovat romuttuneet ja vaellusreitti on kutistunut alkuperäisestä; erämaa on minut selättänyt.
Mutta olenkohan ollut ihan viisas? Ei erämaan kanssa kilpailla. Tällä neljännellä kerralla en juokse, vaan annan tunturin määrätä tahdin. Ehkä maahisetkin sitten auttavat.
Erämaassa on aina muistettava, että jotain voi mennä karmaisevalla tavalla pieleen, myös kokeneilla. Heinäkuussa 1961 ruotsalainen Carsten Lorange saapui Enontekiön Vuontisjärvelle aikeenaan vaeltaa pohjoiseen, Karasjohkan latvoille. Hieman yli kuukausi myöhemmin hänet löydettiin Tollakasvaaran lähettyviltä: hän oli kuollut kylmään ja nälkään. Häneltä löytyi muistivihko, jossa oli muistiinpanoja ja myös paljastava lause: "kartassa täytyy olla jotain vikaa". Hän oli siis eksynyt.
Kuva Vuomavarrelta Tollakasvaaran ja Pöyrisjoen suuntaan, 2006
Tämä tapahtui heinä-elokuussa ja Lorange oli erittäin kokenut eränkävijä.
Ruotsia taitavat voivat lukea hänen tarinansa täältä:
Tarinan tärkein opetus on mielestäni tämä: ruumis on henkeä vahvempi, vaikka toisin kuuleekin väitettävän. Vaikeissa olosuhteissa ei väsy ensimmäisenä keho, vaan mieli. Seurauksena on sarja harkitsemattomia tekoja, joilla voi olla kohtalokkaat seuraukset.
Voin myös suositella Raimo O. Kojon kirjaa "Tervaksen tuoksuinen lohi" ja asiaan liittyvää kertomusta "Erämaa varoittaa".
---
Ivalossa heinäkuussa kadonneen vaeltajan etsinnät ovat olleet tuloksettomia:
2.8.2009 Metsähallituksen kalaluvat - riistoa?
Metsähallitus myy Ylä-Lappiin kolmea eri kalastuslupaa: Inarin, Utsjoen ja Enontekiön kalastualueiden lupia. Lisäksi näistä on erikseen erotettu esim. Lätäsenenon kalastusalue. Vielä muutama vuosi sitten saattoi ostaa yhden ainoan Ylä-Lapin kalastusluvan. Nyt viikon lupa maksaa 35e ja vuoden lupa 50e kaikille kalastusalueille erikseen.
Tilanne on vaeltajan kannalta ongelmallinen: esimerkiksi jos retkellä ylitetään Inarin ja Utsjoen raja, pitäisi vaeltajalla olla kaksi lupaa. Ongelma on sitä pahempi, mitä pidempi vaellus on. Esimerkiksi kolmen viikon vaelluksella kahden kunnan alueelle pitäisi maksaa kalastusluvista 100e + valtion kalastuksenhoitomaksu, yhteensä n. 120e.
Olen piirtänyt oman elokuun vaellukseni siten, että pysyn koko ajan Utsjoen alueella, mutta silti maksoin kalastusluvista Villin Pohjolan nettisivuilla 73,50 euroa. Kalastuksenhoitomaksuhan on myös maksettava, vaikka en kalasta muutoin kuin Lapissa vaelluksella.
Jos pyydystän tuon kahden viikon aikana sanotaan nyt vaikka kaksi taimenta ja kolme harjusta syödäkseni, onko tuo lupamaksu kohtuullinen? Joskus tuntuu tyhmältä olla rehellinen.
Ilmeisesti ainoa mahdollisuus on maksaa kalastuslupa koko vuodeksi jollekin kalastusalueelle ja pitäytyä koko vuoden vaelluksilla samalla elueella. Vaihtoehtona on jättää kokonaan kalastamatta.
---
Melkoista lähtökuumetta pukkaa jo, enää viisi aamua syyskesän vaellukseen. Jauhelihat on vielä kuivaamatta, muuten setti alkaa olla kasassa.
Perskeles. Hyvä oli taas kalastuskaupan myyjä. Möi sellaistakin, mitä en tiennyt kaipaavani. Ei pysynyt mieli lujana, vaan tuli ostettua uusia vieheitä ynnä muuta tarpeetonta.
En kuitenkaan sortunut ostaamaan uusinta Hyper-Ultra-Performance-Hydro-Atomic-Submarine kuitusiimaa, joka kestää nostaa suoraan veneeseen kaikki valasta pienemmät. Eihän mulloo venettäkään ja harrit pysyy takuulla 0,20mm monofiilissa, ihan niinkuin ennenkin.
No, uusi haspeli on ja täkyjä. Näillä lähtee.
31.7.2009 Jäähyväiset Kodachromelle
Reilu kuukausi sitten, kesäkuun 22. päivä, Kodak ilmoitti, ettei legendaarista Kodachrome filmiä enää valmisteta. Ei se mikään ihme ole, filmi oli saatavissa 74 vuoden ajan. Minä en ole sillä kuvannut enää 20 vuoteen, mutta silti hieman alakuloista, koska kasvoin sen kanssa valokuvausharrastukseen.
http://homepage.1000words.kodak.com/default.asp?item=2388083
Those nice bright colors.
---
Huoltaessani kalastusvehkeitä havaitsin yksinkertaisen seikan: Kymmenen vuotta palvellut Shimanon haspeli on sökö. Kela ei pyöri kunnolla ja sisältä löytyy rikkonaisia osia.
Milloin tuo on tapahtunut, siitä minulla ei ole hajuakaan, mutta se päätös, että en osta tälle reissulle mitään, näyttää nyt olevan tyhjäksi tehty.
30.7.2009 Nostalgiaa ja antigrammausta
Hääty ruveta selaamaan vanhoja dioja, kun tuli mieleen ensimmäiset lapinreissut. Harmittaa, kun ei ole kunnon skanneria, mutta laitoin muutaman kuvan ulkoikkunaa vasten ja roiskaisin kopion jalustalta makrolinssillä.
Jotain tuli, mutta ei tulos tee oikeutta alkuperäisille, Nikon FE:llä Kodachrome 64:lle kuvatuille dioille. Tässä kuitenkin Itäkairan reissua vuodelta 1981.
Tämä kalamies on unohtanut hyvät ruokatavat, mutta varmaan nälkäkin on kova. Saakoon anteeksi.
Seuraavassa kuvassa etualan huppupäinen makoilija on varsinainen gummisaapastalebaani. On uudet saappaat, puuvillainen maastopuku, mummon akkunaverhosta tehty hyttyshuppu ja Savotta-rinkan yläputkeen sidottuna kokonainen alumiininen kameralaukku! Ei ole grammoja viilattu, se on varma. Taka-alankin levyttäjä antaa tyylipuhtaan näytteen lepohetkestä kairassa nailonpusakassaan.
Tämäkin jängänkiertajä osaa huilitauon hyödyntämisen kaikki hienoudet. Sukat ovat ne ainoat oikeat käsinkudotut.
Tämmöisiä kuvia ei oikeasti pitäisi näyttää, koska kalat ovat selvästi pienempiä kuin jutuissa. Väkisinkin vetää vakavaksi.
Onko siinä tikun nokassa edes mitään kalaa?
Mutta Kalamies ei koskaan valehtele, mitä nyt Lapin lisää saattaa vähän laittaa.
27.7.2009 Optimismismia ja matkakuumetta
Elokuun kalastusvaellus lähestyy. Tässä vaiheessa on normaali kiireen tuntu, joka ei tällä kertaan ole mitenkään todellinen, sillä kaikki on ollut valmiina kesäkuusta lähtien, eikä muuta tarvitse ostaa kuin viimeiset ruuat ja uusi siima haspeliin. Matkakuume olkaa kuitenkin jo vaivata ja arki tuntuu turhalta ja kiusalliselta.
Olen optimistisesti ajatellut ottavani mukaan ruokia siten, että pärjään n. 10 pv ilman kalaa. Jos kalaa tulee, voin jatkaa fiiliksistä ja ilmoista riippuen vaellusta aina tuonne vajaaseen kolmeen viikkoon asti. Perusruoka koostuu kalasta ja peunamuusista, ja ellei kalaa tule alkaa sapuska muodostua kehnon puoleiseksi reilun viikon jälkeen.
Mutta outoa on, jos Kaldoaivissa ei saa kalaa, ei ainuttakaan hauenpulikkaa hengen pitimiksi. Vaikka kaipa sekin voi sattua.
---
Säätiedotus Utsjoelle lupaa vaihtelevaa. Eihän tuo vielä mitää merkitse, koska sää ehtii muuttua kokonaan ennenkuin sinne itse ehdin, mutta sen verran tuosta voisi ottaa opikseen, että ötököiden aika tuskin vielä on ohi - yöt ovat lämpimiä.
Kuva: www.fmi.fi/ Ilmatieteen laitos, 27.7.2009: Utsjoen paikallisää
Pyydä ja päästä- kalastuksen idea on mielenkiintoinen. Tässä kalastuksen muodossa käytetään väkäsettömiä koukkuja ja erikoisrakenteisia haaveja. Tartuttamisen jälkeen pyritään minimaaliseen kontaktiin kalan kanssa. Sen jälkeen kala elvytetään mielellään virtaavassa vedessä, ja päästetään vapaana uimaan luonnolliseen elementtiinsä. Valokuvaus tietenkin suoritetaan sopivassa välissä edustavien yksilöiden ollessa kyseessä, pienemmät päästetään menemään sen suuremmitta seremonioitta.
Oikein suoritettuna pyydä ja päästä sessio tuottaa minimaalista vahinkoa kalalle. Mikä voisi olla jalompi kalastusmuoto, kuin tämä pyyteetön, todellisen luonnonystävän noudattama käytäntö?
Voi mahoton.
Tämä toiminta on täysin käsittämätöntä, itsekästä eläinrääkkäystä. Jos kalaa ei tarvita ruuaksi, miksi se pitää lainkaan pyydystää?
---
Oma tapani kalastaa on nykyään tämä: kalastan vain sen minkä jaksan yhden päivän aikana syödä, eli yksinvaelluksella tämä tarkoittaa kalastuksen lopettamista heti yhden kalan jälkeen. Alamittaisten tarttumista hyvä kalamies pystyy ennalta ehkäisemään uistimen ja kalastuspaikan valinnalla.
Keskimääräinen saaliini koko 30 vuotisen vaellusurani aikana on ehkä yksi kala per vaellus. Tällä ei kalamiehen mainetta irtoa, mutta josko puhdas omatunto?
Aiemmin mainitsemani rinkan kadottaminen on päättynyt onnellisesti: tavarat ovat löytyneet ja etsintäpartio on paluumatkalla.
Vaellus on mukava harrastus, mutta siinä on ongelmansa. Se on eskapismia modernin maailman uuvuttamalle. Muutoksen tarkoitus on tuoda ainakin väliaikainen helpotus, mutta joskus tuntuu, että se ei sitä tee.
Liika on liikaa - tyhjänkävelyä tyhjänpuheella höystettynä.
Vaellusjututkin on vähän kuin kalakuva, joka otetaan näin...
.. että fisu näyttäisi isommalta.
20.7.2009 Kivikummelit ja graffiteja erämaassa
Mikä se tämä on? Etkö tiedä?
Näyttää "kivikummelilta" tunturin huipulla. Repputuristi on siihen kiven nostanut merkiksi käynnistään.
Viatonta huvia. Vai onko sittenkään?
Jotkut kivipatsaista on tehty maamerkeiksi tai reittiviitoiksi, eikä niissä silloin ole juurikaan moittimista. Mutta minusta satunnaisen kulkijan ei tarvitse koskea mihinkään, ellei se ole tarpeellista. Eivät nämä kasat maisemaa kaunistakkaan, ovatpahan vaan eräänlaisia "graffiteja" tai "tageja", joita ajattelemattomat retkeilijät jättävät jälkeensä. Olen itsekin joskus niin tehnyt, mutta enää en tiedä miksi. Ehkä halusin sanoa: minä kävin täällä.
Jätä kivet paikalleen, olivatpa ne sitten jo kivikummelissa tahi sen vieressä.
Sama koskee nuotiopiirejä: jos teet tulen muualle kuin vakiintuneelle tulipaikalle, maisemoithan jälkesi hyvin.
Tietä pitkin on mukava körötellä perille. Esimerkiksi Aittajärvelle on helppo körötella Kuutuan metsäautotietä aivan Koilliskairan erämaan sydämeen. Sen tien olen minäkin ajanut. Vaan perillä matkalaisen valtaa ihmetys, sillä erämaata siellä ei ole. Miten voisikaan olla; erämaahan johtava tie on mahdottomuus, eikä voi koskaan johtaa perille. Tie tuhoaa, eikä erämaata enää ole.
Kaldoaivin erämaan sydämessa, Alla Galddoaivilla, voi vaeltaja kohdata yllätyksekseen maastoauton. Maastoajoneuvojen urat halkovat Suomen suurinta erämaata. Ei poromies enää jalkaisin kulje tunturissa, emmekä sitä voi heiltä nykyoloissa edellyttääkään, syönhän minäkin poronlihaa säännöllisesti. Vaan onko se enää erämaa?
Ainahan ihmisiä on selkosilla asunut ja tehnyt töitään, mutta nykyaikana muutoksen vauhti on huimaa, eikä sitä halutakaan pysäyttää. Kansallispuistoihin rakennetaan lisää "palveluita" eli rahanpyydyksiä, reittejä ja tulipaikkoja. Etelä-Suomen kansallispuistoissa, Nuuksiossa, Repovedellä, luonto on jo kestokykynsä äärirajoilla. Lapin suuret kansallispuistot, Saariselkä ja Ylläs-Pallas, ovat tulossa kovaa vauhtia perässä, tai jo lähes kokonaan tuhottu, kuten Pyhä-Luosto.
Ongelma on vaikea. Lapin ihmiset ovat vailla työtä ja matkailu sitä voisi heille tarjota. Mutta onko massaturismi kuin heinäsirkkaparvi: tuhoaa kohteensa ja siirtyy aina uusille apajille, kunnes mitään ei ole enää jäljellä. En halua kieltää ihmisiltä luontonautintoa, enhän kiellä sitä itseltänikään, mutta esitän kysymyksen tai kaksi: Onko varmaa, että kansallispuistoihin ollaan rakentamassa palveluita, joita ihmiset haluavat? Täytyyko kaikilla olla mahdollisuus päästä jokaiseen "erämaahan" helposti, korkeintaan päivareppu mukanaan.
Ehkä niin, mutta silti en voi välttyä sanomasta sitä, miltä se omasta mielestäni vaikuttaa: kansallispuistojen palveluita kehitetään, jotta ihmiset pääsivät helposti lähelle luontoa, jota ei enää "kehittämisen" jälkeen ole olemassa.
Vaan tässä tulee mieleen toinenkin asia. Pitäisikö kaikenlainen nettikirjoittelu lopettaa, ettei vain lisäisi kansallispuistojen ja erämaiden kuormitusta kertomalla ihmisille luontokohteista, kalapaikoista ja vaellusalueista? Pitäisikö tämäkin sivusto sulkea?
Kuten olen aiemminkin huomauttanut, en ole minkään poliittisen suuntauksen kannattaja, en äänestä koskaan puolueita, ainoastaan ihmisiä, eikä minusta saa perinteistä viherpiipertäjää tekemälläkään. En vastusta kehitystä enkä teknologiaa sinällään, päinvastoin. Haluan vain sanoa, että on olemassa asioita, joita ei tarvitse, eikä voida kehittää.
Valokuvaus on vaikea laji. Se on vaikea etenkin, koska se vaatii aina paljon kärsivällisyyttä, jota minulla ei ole. Hyönteisten lähikuvaus on vielä vaikeampaa.
Eiko olisikin hienoa ottaa upeita kuvia perhosista, mehiläisistä sun muista. Eikä siihen tarvita muuta kuin kamera, eikös niin.
Totuus on kuitenkin se, että kamerat eivät kuvia ota, eivätkä perhoset ole erityisen yhteistyöhaluisia; homma on melkoista väijymistä, jossa kipeytyy niska ja aivosolut.
Taidankin olla liian kärsimätön tähän hommaan. Mutta hei! onhan tässä hieno kuva kärpäsestä.
Ei ihan vuoden luontokuvan ainesta nämä, mutta minkäs teet.
16.7.2009 Yksinvaeltajan kauhun paikat
Muutama ajankohtainen tapaus on taas saanut pohtimaan yksinvaelluksen riskejä.
Toinen sattui tutulle vaeltajalle, mutta päättyi onnellisesti vain aineellisiin tappioihin, jotka nekin toivottavasti lopulta jäävät pieniksi. Toisessa tapauksesta emme vielä tiedä muuta kuin mitä lehdet uutisoivat: "Kadonnutta miestä etsitään Inarissa."
http://www.kaleva.fi/plus/juttu805482_page0.htm
Toivotaan, että tapaus päättyy onnellisesti. Ehkä kulkija on vain unohtanut ilmoitella tarkoista suunnitelmistaan ja kotiväki huolestunut. Toivotaan parasta ja seurataan tilannetta.
Erämaassa voi aina sattua ja tapahtua kaikenlaista. Olen ollut itsekin vaelluksella, jossa on kadotettu teltta. Miten se voi tapahtua, jääköön tässä kertomatta, mutta varusteiden kadottaminen erämaassa voi olla totinen paikka. Se voi myös sattua kenelle tahansa, vaikka kokemustakin olisi. Tässä oma top-5 listani erämaassa kesällä mahdollisesti sattuvista onnettomuuksista. Huomaa, että lista ei välttämättä ole onnettomuuksien vaarallisuusjärjestyksessä tai kattava, ainoastaan siinä järjestyksessa, jollaisena se pääni sisältä kumpuaa.
5. Sairastuminen ankaraan ripuliin, influensaan, sairaskohtaukset jne.
4. Vakavat vammat/ruhjeet, käden murtuminen, viiltohaavat, uistin silmässä jne.
3. Tulipalo teltassa
2. Jalan/nilkan murtuma, joka estää kävelemisen
1. Kaikkien vaellusvälineiden kadottaminen, eli koko rinkka sisältöineen menetetään.
Alussa mainitulle tutulleni sattui vastikään tuo numero yksi, se jota henkilökohtaisesti pelkään eniten. En osaa sanoa miksi, koska se ei missään tapauksessa ole kesävaelluksella vakavin, vaikka voikin huonoissa olosuhteissa päättyä aivan yhtä huonosti kuin nuo muutkin: vaeltajan menehtymiseen. Tässä mainitussa tapauksessa lopputulos oli onnellinen ja varusteidenkin takaisin saamisestakin on toiveita; etsintäpartio on kuulemani mukaan rekrytoitu. Onnea matkaan.
Entä petoeläimet? Ne joista kaikki aina ensimmäisenä kyselevät: Entä jos tulee karhu? Miten uskallat nukkua? Kuulkaapas: Vaarallisin eläin Lapissa on, jos ihminen unohdetaan, rykimäaikana haaremiaan suojeleva porohirvas. Niistä on syytä pysyä kaukana, mutta eivät nekään pitkien matkojen päästä ihmisen kimppuun pyri. Metsän kuningastakin on toki kunnioitettava, mutta ei nalle teltasta tule ihmistä hakemaan, ihmisyöjä kun ei ole, vaan vihaa ja inhoaa lajimme hajua. Sudet? Ei ole miesmuistiin ainoatakaan tapausta, jossa sudesta olisi ollut todistettavasti vaaraa ihmiselle.
Mutta vaarat ovat todellisia ja ne kaikki kumpuavat väsymyksestä, inhimillisestä huolimattomuudesta sekä puhtaista vahingoista. Talvivaelluksella virhemarginaali on paljon pienempi ja vaarat suurempia: varusteiden menetys voi merkitä menehtymistä, eksyminen on vakavampaa, kastuminen pakkasella erittäin vaarallista, kurun reunan lumilipan yli hiihtäminen voi merkitä elävältä hautautumista.
Onko käynyt mielessä, etten lähtisikään? Ei ole, ei ainakaan tästä syystä.
En kirjoittanut tätä siksi, että voisin kehuskella yksinvaeltajien olevan kovia jätkiä(*), joita vaarat eivät pelota, kyllä ne pelottavat. Kirjoitin tämän siksi, että haluan sanoa etteivät vaarat ole yhtään sen suurempia kuin siviilielämässäkään, ne ovat vain erilaisia. Avun saaminen on vaikeampaa, mutta riskit on hyväksyttävä, jotta voisi tehdä sitä mitä tietää tarvitsevansa.
(* Tässä tapauksessa "jätkä" sisältäköön molemmat sukupuolet. Tiedän naisia joihin verrattuna minä olen noviisi ja sellaiseksi jäänen.)
No niin, höpinät sikseen ja asiaan. Reilut kolme viikkoa seuraavaan lapinreissuun, joten on alettava asennoitumaan ja suunnittelemaan eikä se vaikealta tunnukkaan.
Olen ajatellut uusiksi elokuun reissua sillä tavalla, että jätän toistaiseksi suunnitellun Angeli-Muotkan Ruoktu reitin. Osasyynä tähän on, että en saa vaelluseuraa tälle reissulle (ja säästän suunnitellun reissun toiseen kertaan), toisaalta taas se, että minut on vallannut polttava kalastuskuume. Eikä se ole ihme, sillä virveli on ollut viimeksi kädessä noin vuosi sitten.
Eli siis sinne, missä tiedän kaloja varmasti olevan - Kaldoaiviin. Muutenkin tuo alue kutsuu aina uudelleen, onhan se Suomen viimeisiä suuria yhtenäisiä erämaa-alueita.
Turhankävelijä on viitoittanut tietä viimekesäisellä reisullaan, täytyypä aloittaa lukemalla uudelleen kertomus tuosta patikkareissusta. Luulen lähteväni matkaan noilta samoilta seuduilta, eli jostain Petsikon tien varrelta, jonne minut kuljettanee VR ja Eskelisen Lapin Linjat.
Otan mukaan saman ruokamäärän kuin Paistuntureille, mutta viivyn kauemmin reissussa, jos vain kalaa tulee ja siltä tuntuu.
14.7.2009 Ihminen luonnossa - suuri finaali
Erämaa, vaikka onkin suuri ja pelottava, tarjoaa kuitenkin aina silloin tällöin helpotuksen armahtaen retkeiljäpoloisen.
Vuorovaikutuksen uuvuttamana tekee hyvää huuhtoa pölyt ja tyhjänpuhe kurkustaan ja täyttää kenttäpullo kristallinkirkkaan kaltion kylmällä vedellä, Supra-Kicksass energiaporetabletilla terästettynä.
Näin on retkeilijä uudelleensyntyneenä jälleen valmis luonnon kohtaamiseen.
13.7.2009 Ihminen luonnossa - syventävä jakso
Tämä saapastelija havainnollistaa ihmisen vuorovaikutusta virtaavan veden kanssa - vielä heikkoa, mutta pienestä kiinni.
Syvempään vuorovaikutukseen pääsemiseksi tarvitaan enää vain pari askelta.
---
Syventävässä vaiheessa vuorovaikutuksen merkitys konkretisoituu uudella tavalla, kuten tämä samoilija saa tuntea - luonto tuleekin jo aivan iholle.
Hän ei kuitenkaan vielä aavista sen ihailun intensiivisyyttä, jota vastarannalla lymyilevä mäkäräparvi aikoo osoittaa kulkijalle ylityksen jälkeen.
Vuorovaikutusta etsiessään retkeiljä usein jättää huomiotta sen, miten intensiivisesti luonto itse pyrkiii vuorovaikutukseen ihmisen kanssa.
Mutta kun vuorovaikutusta olisi tarjolla, emme osaakaan arvostaa sitä, vaan torjumme sen tylysti.
Tämä vaeltaja vuorovaikuttaa ympäröivän luonnon kanssa sulautumalla siihen.
Vain hetki vielä ja sulautuminen on täydellinen. Sulautumisen jälkeen vaeltajaa on enää mahdotonta erottaa luonnosta.
Tässä retkeilijä on ottanut horisontaalisen kontaktin luontoon.
Tällainen kontakti on erityisen vuorovaikutteinen, koska se lyttää aluskasvillisuutta suuremmalta alalta kuin perinteinen saapaskontakti. Retkeilijän puolustukseksi todettakoon, että hän yrittää makoilla mahdollisimman kevyesti.
Vuorovaikutus luonnon kanssa on saanut vaeltajakaksikon ymmälleen. Tilanne voi olla vaarallinen: on syntynyt erimielisyys kulkusuunnasta.
Eramaa rankaisee epävarmaa.
9.7.2009 Ihminen luonnossa 2 - pönötyskuva
Tässä lapinhullu kokee konkreettisella tavalla mitä vuorovaikutus luonnon kanssa merkitsee: ihminen joutuu lopulta antautumaan.
Asento kuvastaa alistumista sekä miehistä tuskaa ja tietoisuutta siitä, että lähestyvä sadepilvi ei edesauta kalsareiden kuivumista pyykkinarulla.
8.7.2009 Ihmisen ja luonnon vuorovaikutus
Miksen kuvaa ihmisiä vaelluskuvissani?
Siihen on useita syitä. Tärkein niistä on se, että minusta pönötyskuva tunturinhuipulla ei sisällä mitään oleellista informaatiota. Kaupunkikuvissanikaan ei ole ihmisiä, ei kuvaan tarkoituksella ympättyjä. Kaupungissa on tietenkin ihmisiä, mutta kaupunki ei tarvitse turistia ollakseen kaupunki, kuten tunturikaan ei tarvitse retkeilijää ollakseen tunturi.
Akihabara, Tokio
Kuvaan siis paikkoja sellaisina kuin ne ovat, en sellaisina joksi ne muuttuvat minun ja kavereideni ollessa siellä. Kuvittelen näin näkeväni asiat selvemmin, ehkä olen väärässä.
Vanha kaupunki, Praha
Olin yhteydessä erääseen julkaisuun, koska halusin tiedustella - joku oli minulle tätä ehdottanut - olisivatko halukkaita julkaisemaan jutun jostain reissustani. Mutta lehti on kuulemma kiinnostunut ihmisen ja luonnon vuorovaikutuksesta, siksi retkeilykuvissakin pitäisi olla ihmisiä.
Ymmärrän, se on heidän politiikkansa, mutta en ole samaa mieltä. Parasta vuorovaikutusta ihmisen ja luonnon välillä on se, että ihminen ei vaikuta luontoon mitenkään, ei näy, eikä varsinkaan jätä jälkiä.
Danang, The China Beach, Vietnam (Charlie don't surf)
Mikä vimma meillä on jättää jälki itsestämme, jos ei muuten niin ainakin filmille?
Tuángânuaivi, Muotkatunturit
En ole retkeilylehtiä lukenut, eikä kai tarvitsekaan. Väärä kohderyhmä.
7.7.2009 Raitisilmamyrkytys - ja delirium tremens
Vieroitusoireet, ei ryyppäämisestä vaan lapinreissuista, pahenevat vuosi vuodelta.
Kun reissulta palaa, voi pari päivää tyytyväisenä selailla kuvia, muistella ja parannella lihaksiaan. Mutta ei kulu viikkoakaan, kun maailma alkaa näyttämään järjettömältä, arki ei maistu ja sitä on kuin perseeseen ammuttu karhu.
Ainoa parannuskeinos on käydä raivolla arjen kimppuun veren maku suussa.
Kun sitten olo helpottuu, tulee vaihe jolloin miettii niinkin levottomia, kuin vaelluksen lopettamista, että säästyisi jatkossa näiltä päänviirauksilta. Vähän niinkuin ryyppyputkesta toipumisen jälkeen.
Sitten, pikku hiljaa, alkaa uuden reissun suunnittelu - vakavan addiktion oireita. Pitäisiko hullun jo hakeutua hoitoon?
Jopas on kylmä. Aamulla koiraa ulkoiluttamaan lähtiessäni en tullut katsoneeksi lämpömittäriin ja meinasi tulla vilu. Vanha koiraherra ei jaksa pitää kovin kummaista kiirettä, joten hytisemään jouduin. Kotiin tullessa mittari näytti alle 10 astetta. Tämä heinäkuussa vähän ennen puoltapäivää.
En ole varsinaisia helleihmisiä ja vähempikin lämpötila riittää, mutta ei tuntunut kesäiseltä. No, on kuulemma hyttysten lupaavasti alkanut lento myös tyssännyt ja nitähän ei kukaan jää kaipaamaan. Ja kai sitä taas yhden viikon tarkenee toimistossa istuskella.
Pitäisi kuivata ruokia elokuuksi, mutta nyt vaivaa totaalinen kyllästyminen. Ei huvita edes suunnitella koko reissua.
Joskus kysytään, minne pitäisi lähteä? Mikä olisi hyvä reitti? Mistä minä tietäisin, kun reittejä vieroksun.
Mutta annapa kun kysyn sinulta kysymyksen: Miksi sinä haluat valmiin reitin, miksi haluat kävellä kävellyn polun, tallatun uran? Miksi haluat ottaa samat kuvat kuin tuhannet muut ennen sinua.
Miksi?
Minkä takia minusta tuntuu, että ennen retkillä syötiin paremmin? Mahdollisesti kyseessä on normaali "ennen kaikki oli toisin"- syndrooma, mutta muitakin selityksiä voisi löytyä.
Kun aloitin lapinreissut, ei kyseessä ollut ollenkaan vaeltaminen, enhän ollut edes kuullut koko sanaa tai ainakaan yhdistänyt sitä eräretkeilyyn, vaan systeemi oli tämä: Katsotaan kunnon kalapaikka, kävellään 10-30 km, laitetaan leiri. Leirissä oleskellaan, kunnes ruoka tai käytettävissä oleva aika loppuu, jonka jälkeen palataan sivistykseen. Mukana kannettava ruoka koostui näistä:
Jos kalaa ei tullut, saattoi paluu yllättää nopeastikin. Yleensä kuitenkin maantien kaipuun laukaisi kyllästyminen perunan ja rantakalan syöntiin.
Sitten kuvaan astui uudenlainen lapinretkuilu: kullanhuuhdonta. Siinä touhussa ei ujosteltu kantaa makkaraa, soppalihaa tai olutkoria. Mutta se on jo toinen juttu se, eikä siitä tässä yhteydessä sen enempää.
Kun varsinainen vaellus astui kuvaan mukaan, oli sillä ruokailunautinnolle onnettomat seuraukset: näkkäriä, pussiruokia, kaiken kaikkiaan surkeaa sapuskaa. Surullinen muutos huonompaan, jonka korvasivat vain satunnaiset kalansaaliit ja löydetty uudenlainen vapaus.
Entä nyt? Pussimuonat on kokeiltu laidasta laitaan ja kulinaristisilta ominaisuuksiltaan köykäisiksi todettu. Vaikka niillä onkin käyttönsä hätävarana ja pahan päivän helppona ruokana, on tavoitteenani jatkossa myhäilevä, hyvinsyönyt vaeltaja, joka ei valmismössöä lusikoi, vaan tyytyväisenä pyhkii rasvaista partaansa ennen köllähtämistä ansaitulle levolle.
Eli olotila, jota ei saavutettu edes silloin ennen, vaikka siltä joskus tuntuisikin.
30.6.2009 Kesäpläniä työn ohessa
Ok. En aio alkaa runoilijaksi, ettei kenenkään tarvitse tuntea tarpeetonta myötähäpeää. Häätyy ruveta johonkin muuhun toimintaan näin sydänkesän alkaessa.
Minulla tämä tarkoittaa ansiotyössä käymistä, mutta ehkä ennätän muutakin. Kanootin osto on ollut mielessä, mutta ehkä ei tänä kesänä, koska olen hankkinut retkeilyvarusteita tänä vuonna määrääni enemmän.
Mutta saapa niitä lainaksikin.
En ole runoilija, mutta tämmöinen ilmestyi erään kirjeenvaihdon tuloksena. Olisiko kautta aikain kolmas värssy, mitä olen kirjoittanut.
Saavun ja luokse polvistun
pienen tunturipuron
Siitä sammutan elämän-
ja pitkän talven janon
En kirjoita runoja, en edes lue niitä kuin harvoin, mutta jos kulkemisen syitä kysellään, vastaan seuraavalle utelijalle tämän runotuksen sanoin.
---
Päivitin varustelistaan huomioita käyttämättömistä tavaroista yms. Ei kuitenkaan voi sanoa, että tällä kertaa olisi ollut paljoa tarpeetonta mukana.
Minun täytyy tehdä tunnustus: Rakastan leirintäalueita ja niiden hidasta tunnelmaa. Joskus automatkalla viivyttelen ja jään jonkin pikkupaikkakunnan leirintäalueelle saunomaan, vaikka tarvetta ei olisikaan. En oikein osaa selitää mitä se tunnelma on, mutta parhaiten sen tunnen yksikseni.
Puumalassa, Koskenselän leirintäalueella, olen yöpynyt ennenkin. Paikka on kaunis. En häiriintynyt edes viereisessä mökissä juopottelevasti miesporukasta enkä huoltorakennuksen tukkeutuneesta WC:stä, mutta silti jokin sai minut närkästymään. Se oli pizzan juusto, jossa oli kaikki väärää. Ei leirintäalueella voi odottaa saavansa täydellistä pizzanautintoa ja on hienoa, että lämmintä ruokaa on tarjolla. Mutta tämä on helppoa, katsohan: Vaikka sinulla ei olisikaan oikeaa pizzajuustoa, niin silti juustoa ei laiteta päällimmäiseksi. Se tulee heti tomaatin jälkeen.
Pizzamies muistuttaa viimetalvisesta reseptistä, josta jotain voisi oppia myös Puumalalainen leirintäalueyrittäjä.
---
Jaa, loma on loppu. Ei itse asiassa koko loma, vaan ainoastaan ensimmäinen puolikas. Minulla on vielä häpeämätön toinen 3 viikkoinen elokuussa.
Jotenkin sain mieleeni ajatuksen, että en lähde enää Lappiin vaan teen jotain muuta. En keksinyt mitä se voisi olla, joten ongelma taitaa olla teoreettinen: enää 6 viikkoa seuraavaan Lapin reissuun. Minkä sitä itselleen voi?
Korjasin kirjoitusvirheitä, selkeytin rakennetta (tai sitten en) ja lisäsin jotain pientä unohtunutta Paistuntureiden vaelluskertomukseen.
Paistuntureiden vaelluskertomus on alustavasti valmis.
Pahoittelen mahdollisia kirjoitusvirheitä ja muuta sekavuutta. Jatkan lomailua Itä-Suomessa, enkä nyt ennätä tekemään lopputarkastusta. Koettakaa kestää.
Toinen kevät pohjoisessa oli mieleenpainuva. Alustava kuvakooste on valmis.
Matkakertomuksen valmistumista joudutaan vielä odottelemaan.
4.6.2009 -> Reissussa pohjoisessa
Palaan juhannuksen jälkeen.
Hyvää kesää!
Yön yli pyrähdys Evolla tuotti mukavan kuntoiluviikonlopun ja kymmeniätuhansia hikipisaroita. Ei helteestä tietysti kannata valittaa, sen verran harvinaista herkkua se Suomessa on. Mutta näillä keleillä on syytä kantaan mukanaan riittävästi juomavettä, tällä reissulla 5 litraa ei riittänyt läheskään kahdelle miehelle.
Reissun suunnittelu, jota ei ollut, on tähän syypää: kaivojen ja lähteiden sijaintia ei tullut selvitettyä etukäteen. Joimme siis keitettyä järvivettä, johon ei (kai) kuole, mutta joka ei ole janoiselle kaikein maittavinta hörpittävää.
Lapissa ei näitä ongelmia ole. Enää vajaa viikko, sitten kaksiviikkoinen yksinvaellus muuttuu todellisuudeksi ja imaisee haaveilijan mukaansa vastustamattomalla voimallaan.
29.5.2009 Löyhkäävät nettikirjoitukset
Netti on mukava paikka ja parasta mitä demokratialle on tapahtunut sataan vuoteen. Mutta mikään mukava ei ole koskaan ilman lieveilmiöitä. Yksi sellainen on mädäntynyt informaatio, jota jotkut nettikansalaiset ahkerasti viljelevät.
Tarkoitan näillä astrologien, homeopaattien, humpuukimaakareiden, ufoilijoiden, salalaliittoteoreetikoiden, elvisbongareiden, fundamentalistien, ilmastoskeptikoiden ja historiarevisionismin nimissä meuhkaavien holokaustinkieltäjien äänekästä joukkoa. Nämä ovatkin marginaali-ilmiöitä ja kaikilla on mielipiteeseensä, myös harhaiseen sellaiseen, täysi oikeus.
Mutta vaikka olenkin lähes kaikkiruokainen ja harrastan ääri-ilmiöiden tutkimista ymmärtääkseni paremmin ihmiseläintä, on joidenkin nettikirjoituksen lukeminen kokemuksena samaa luokkaa kuin astuminen paljain jaloin koiranpaskaan.
Rakit, pois nurmikolta! Hus, hus!
On tullut aika tehdä jotain. Olen jaaritellut tätä blogia ja näitä vaelluskertomuksia vuoden päivät. Kuten jossain vaiheessa kirjoitin, ei tämmöinen lappibloggaus jaksa kiinnostaa kovinkaan laajaa lukijakuntaa. Lukijoita taas tarvittaisiin, jotta viitsisi jotain kirjoittaa.
Ei sen puoleen, olen kyllä yllättynyt siitä, että tätä yleensä lukee kukaan: päivittäinen kävijämäärä on vakiintunut 40-60 kävijään ja Asentopaikalla on vierailtu kaiken kaikkiaan 15686 kertaa. Hyvä niinkin. Palautettakin olen saanut, kiitos niistä.
Välillä tekee mieli kirjoitella muustakin kuin Lapista ja vaeltamisesta, olette ehkä huomanneet, mutta nyt tarttis tehrä jotain. Se jotain ei ole ainakaan tätä: kirjoitella siitä, että mitähän pitäisi kirjoittaa.
Se seuraava asia, joka säilyttäisi mielenkiinnon tämän saitin ylläpitämiseen, mikä se on?
Olen saanut ulkomaalaiselta ystävältäni pyynnön kirjoittaa ainakin osan jutuista englanniksi. Mikäs siitä ja epäilemättä lukijakunta olisi radikaalisti laajempi, mutta ongelma on vain se, että vaikka kolmas kotimainen sujuukin kohtalaisesti, ajattelen näitä asioita suomeksi. Miten kirjoittaisin englanniksi esimerkiksi Muotkasta tai Saariselästä?
Muutos on pysyvä tila, toivottavasti. Anteeksi jaarittelu.
---
Lisäys: Ei mitään filosofisesti mullistavaa, mutta ainakin olen saanut alustavan version varusteluettelostani valmiiksi. Muutoksia seurannee.
Tässä vaiheessa patikan lähestyessä tulee joskus takapotkua. Tympii, ei huvittaisikaan lähteä, tekemistäkin tuntuisi olevan niin, ettei tästä nyt millään ehtisi. Tuntuu siltä, että tämä homma on ihan järjetöntä: taasko sinne oikeasti olet lähdössä. Ei mitään tolkkua.
Outo paniikkireaktio.
Sitten tympiminen muuttuu muutamaa päivää ennen lähtöä polttavaksi matkakuumeeksi. Toivotaan ainakin, ehdin jo ostaa junaliput.
Muuten: varusteiden punnaamisinto on kadonnut. Otan mukaan joka tapauksessa kaiken minkä tarvitsen, joten se siitä.
Sain jonkin verran palautetta eilisestä, kiitos siitä. Jos joku loukkaantui pyydän anteeksi. Myönnän, että provosoin tahallani, mutta en ilkeyttäni.
Eiliseen liittyen, katso vaikka tämä.
http://www.youtube.com/watch?v=1iMmvu9eMrg
Tai sitten unohda koko juttu, sekin on ihan hyvä ajatus.
17.5.2009 Jumalasta, maailmankaikkeudesta ja muusta sellaisesta
Aika-ajoin tulee tarve pohtia elämän tarkoitusta, maailmankaikkeuden olemusta ja kysymystä mahdollisen luojan olemassaolosta. Miksi?
Miksipä ei, ajankuluksi.
Kaltaiseni ateistin ei luulisin pohtivan jumalan olemassaoloa. Ateistihan tietää, ettei jumalaa ole. Vai tietääkö?
Useimmat jumalankieltäjät luokittelevat itsensä agnostikoiksi, perustellen tätä sillä, ettei mitään varmuutta jumalan olemattomuudesta voida saavuttaa. Ei voidakaan, kuin ei myöskään voida saavuttaa täyttä varmuutta tonttujen ja maahistenkaan olemattomuudesta. Pitäisin niitä kuitenkin niin epätodennäköisinä olentoina, että en katso tarpeelliseksi millään tavalla ottaa huomioon niiden olemassaoloa.
Jumalan luokittelen tähän samaan joukkoon. Siksi haluan kutsua itseäni ateistiksi, en agnostikoksi. Agnostikko ei uskalla ottaa viimeistä loogista askelta. Tämä on älyllistä pelkuruutta, johon sortui myös kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal. Myös vaite siitä, että ateismi on verrattavissa uskoon on harhaanjohtava ja väärä.
Väite siitä, että ateismi vaatii jonkinlaisen "uskonhypyn", on epätoivoinen yritys perustella joko usko tai agnostismi; loogisimpaan lopputulokseen ei haluta päätyä, varmuuden vuoksi. Mutta ateismi on helppoa, se ei vaadi yhtään mitään. Ateisti on valmis muuttamaan mielipiteensä välittömästi, jos todisteita kaikkivaltiaan olemassolosta ilmenee. Uskova ei muuta käsityksiään mistään hinnasta, eikä todisteilla on hänelle mitään merkitystä. Agnostikko taas jää omaan maailmantuskaansa, jossa kaikki on mahdollista.
Ehkä jumalusko on niin perustavanlaatuinen ominaisuus ihmiseläimessä, että siitä kokonaan luopuminen tuottaa äärimmäistä henkistä tuskaa. Jotkut tutkijat ehdottavat, että jumalusko saattaa olla jopa koodattuna perimäämme. Eikö tämä olisikin osoitus kaikkivaltiaan olemassaolosta? Voihan se olla niinkin, mutta se tuskin on yksinkertaisin selitys.
Ihmisillä on taipumusta aliarvioida itseään ja omaa lajiaan. Oletko hämmästynyt tästä vaitteessä, yleensähän kuulee väitettävän päinvastaista. Onhan ihminen aisteineen epätäydellinen ja pystyy havaitsemaan ympäristöään huonosti, on altis väärintulkinnoille ja valheelisille muistoille, ei ole fyysisesti kestävä ja siis kaikin puolin kehno otus eläinkunnan joukossa.
Tämä on yleinen käsitys, mutta se on täysin väärä. Se voi päteä ihmisyksilöön, mutta ei ihmiseen lajina. Jo pelkkä tarkka käsitys aistiemme rajallisuusesta kertoo meidän ymmärtävän käsittämättömän paljon ympäristöstämme ja maailmankaikkeudesta. Teknisin apuvälinen havaintokykymme ylittää kaikkien muiden eläinten havaintokyvyn. Kaiken tämän on mahdollistanut evoluution hämmästyttävin tuotos: ihmisaivot.
Toinen toisensa jälkeen ratkaisemattomaksi luullut ongelmat ratkeavat. Tiedämme myös, että on olemassa asioita joista emme voi saada tietoa. Myös tämä tieto on osoitus ihmisen ainutlaatuisesta kyvystä ymmärtää maailmankaikkeutta.
Väite ihmisen rajallisuudesta ja siitä, että on olemassa jotain mitä ei voi aistein ja mittalaittein havaita, on mystifiointia ja pessimismiä. Nykytiedon valossa meillä ei ole mitään syytä uskoa tällaista. Tilaa maahisille ja jumalille jää vain vähän. Väitetään myös, että on asioita joita tiede ei voi tutkia. Ymmärrän hyvin mikä motivaatio väitteen takana on, mutta en käsitä mitä sellaiset asiat voisivat olla.
Meillä ei ole myöskään tietoa muiden älyllisten elämänmuotojen olemassaolosta, joten toistaiseksi on vain ihminen ja maailmankaikkeus. Röykeä ja itsekäs näkemys, eikö totta.
Uskalla hyväksyä maailmankaikkeuden huikean monimutkainen kauneus, lakkaa pelkäämästä sitä ja löydä ihmiselle tarkoitus kosmoksen pienten yksityiskohtien ymmärtämisestä.
Optimisti toki on useimmiten väärässä, kun taas pessimisti ei pety koskaan.
On kaunis kevätpäivä. Mene ulos ja tee jotain, mitä et ole koskaan aikaisemmin tehnyt. Mutta älä osta sitä rähalla.
15.5.2009 Esteettisesti tyydyttävä retkeilyfilosofia
Retkeilijällä kuuluu olla elämänfilosofia tai pikemminkin retkeilyfilosofia. Ilman täydellistä filosofiaa jää retkeily turhaksi tempoiluksi ja järjettömäksi ajanhukaksi. Retkeilyfilosofian täytyy siis olla eräänlainen tekosyy lapselliselle ja hyödyttömälle käyttäytymiselle.
Tällainen filosofia, jonka täytyisi perustella turhuuden välttämättömyys, ei ehkä vaadi loogisen päättelyn eksaktia käyttöä katkeamattomine ja virheetömine ajatusketjuineen, vaan pikemmin jonkinlaisen esteettisesti tyydyttävän ajatuksen löytämistä perusteluksi tunturissa haahuilemiselle.
Koska erämaaretkeily on kuin elämä - siinä on kaikki - on se elämän tarkoituksen etsimistä. Elämän tarkoitushan on kierrellä kairassa miettimässä elämän tarkoitusta, joten tästä ei sinänsä synny mitään periaatteellista ongelmaa.
12.5.2009 Kaksi kevättä - jatkuu..
Kah. Näyttää retkireitin jäljen suunta muuttuneen yön aikana. Kai sitten kuitenkin lähden etelästä pohjoiseen päättäen reissun Utsjoelle. Aioin kuitenkin ajallisesti puolivälin jälkeen kääntyä takaisin etelään ja tehdä sitten pienen yllättävän koukkauksen, ettei reissu lopu kesken.
Suunniteltu jälki näyttää kutakuinkin tältä:
Saas nähdä miten käy.
Kevätkesä on uusi lempivuodenaikani. Tänä vuonna niitä on kaksi kappaletta, koska menen katsomaan kesän tuloa Utsjoelle. Tarkemmin sanoen, kävelen kevättä vastaan pohjoisesta. Jos kaikki menee hyvin, lähtiessä tunturikoivut ovat lehdettömät, mutta reissun lopussa jo vihreät.
Ilmatieteen laitoksen mukaan lumen syvyys Utsjoella on jo nolla, mutta Petsikon kelikameran mukaan lunta on vielä.
Taitaa sitä riittää tunturiin vielä kesäkuussakin.
Onnistunut erämaaretki on kuin gourmet-ruoka: kokki tuntee ruoka-aineet täydellisesti, kehittelee reseptin, näkee herkun valmiina silmissään. Sitten vain toteuttaa ja lopputulos on aina täydellinen.
Ja katin kontit.
Ei lapinretki ole poronfile, karjalanpaisti, hernerokka eikä edes pottulaatikko. Korkeintaan se on huonosti valmisteltu maksapihvi, jonka jänteet juuttuvat ikävästi hammasväleihin. Tai ehkä ruotimaton haukifile, jota syödessään ei etukäteen koskaan tiedä mitä tapahtuu.
Siinä mielessä patikka erämaahan on kuin elämä pienoiskoossa: melkein, mutta ei aivan täysin kontrolloimaton. Juuri niinkuin elämässäkin, siinä on kaikki.
Ei, kyseessä, ei ole antiikkisen levysoittimen irvikuva, vaan varusteitaan punnitsevan retkeilijän kyseenalainen motiivi.
Olen kauhukseni havainnut punnitsevani kesävaellusvarusteita yksi kerrallaan. Tässä lopputulos: reppu kaikkine varusteineen, ilman polttoaineita, ruokaa ja valokuvausvälineitä painaa tarkalleen 13890 grammaa.
Mitä teen tällä tiedolla? En paljon mitään, ehkä vakuutun siitä, että jaksan kantaa kumisaappaat, tonnikalanpurkin tai ylimääräisen viinapullon, jos siltä tuntuu.
Hyvää kesän alkua, ainakin tänne etelään. Utsjoella kesää saa vielä odotella muutaman viikon.
Vietin eilen Koillis-Savossa pari tuntia yrittäen kuvata palokärkeä. En ole kovin hyvä luontokuvaaja ja nyt tiedän tämänkin: Naakimalla ei lintuja kuvata. Pitäisi olla piilokokoju, tietoa ja paljon, paljon kärsivällisyyttä. Laitan tähän kuitenkin lintukuvan ilman näkyviä lintuja.
Muista kääntää äänet kovalle.
Tänään on kulunut 23 vuotta epäonnisesta päivästä Tsernobylissä, mutta myös tasan yksi vuosi tämän weppisaitin avaamisesta.
Katastrofipäivien kunniaksi luontoääniä ja kuvaa Nuuksiosta. Ota huomioon, että tämä ei ole mikään ammattitason elokuva, vaan käsivaralta roiskittuja videokilppejä ;-)
Muista kääntää äänet kovalle. Pahoittelen omituisia taustaääniä ja vinossa ollutta kameraa sekä sitä, että tiedonsiirtokapasiteetin rajoitusten takia en voi tarjota suurempaa kuvaa.
Nähdäksesi pätkän, sinulla tulee olla uusin Adobe Flash Player asennettuna.
Ja lopuksi tunturipuron solinaa.
Paras aika lähteä Nuuksioon, tai minne tahansa luontoon, on ennen auringonnousua. Näin ennättää pelipaikoille, kun toiminta alkaa.
Hämmästytin itseni ja olin tänä aamuna jo puoli kuudelta Haukkalammella. Parkkipaikalla oli ihme kyllä useampikin auto, yöpyjiä ilmeisesti. Kevät on viime vuoteen verrattuna myöhässä, ei sinivuokkoja, ei sammakonkutua. Kaakkureilla oli kuitenkin jo kevättä rinnassa.
Aikaisuudesta on sekin hyöty, että pääsee pois kun muut vasta saapuvat. Lämpimänä kevätpäivänä tulijoita yleensä riittää, niin nytkin. Ennätinkin parahikisi takaisin Haukkalammelle, kun paikalle saapui viisi bussilastillista koululaisia. Hyvä ajoitus.
Nyt vähän nukuttaisi, mutta taidan mennä saunaan.
24.4.2009 Humaania lapinhulluutta
Kirjailija Raimo O. Kojon synttärihaastattelu meni minulta sivu suun, mutta onneksi se on kuultavissa Ylen Areenassa.
Samoja teemoja on kuultu toki ennenkin: sotalapsuus, alkoholismi, Lappi, mutta ei se mitään haittaa. Humaani lapinhullu on tämä Kojo, jota on ilo kuunnella:
"Täydellisen vapauden tunne, silloin kun on jossakin, niin ettei kukaan tiedä missä on."
Kojo sairastui lapinhulluulteensa kaksikymmentä vuotta ennen minua ja ehti nähdä erämaat joita ei enää ole, mutta tämän allekirjoitan täydellisesti. Nyt on kännykät, kepsit, sun muut. Missä on lapinhullun vapaus?
23.4.2009 Retkeilijän turhan kevyt reppu
Viimeisen vuodet ovat olleet tarkoille retkeilijöille kiivasta grammanviilaamisen aikaa. On niistetty painoa teltasta, keittimestä, makuupussista. Mutta onko jo menty liian pitkälle, jolloin koko hommalla ei ole mitään merkitystä.
Kyllä. On tultu vaiheeseen, jossa grammanviilauksen suunta voidaan kääntää: ihme ja kumma, repussa on tilaa vaikka mille vuosien viilauksen asiosta! Näin on jo tapahtunut. Säilyketölkit ovat palanneet retkeilijän varusteisiin; purkki tonnikalaa tai nötköttiä menee ihan hyvin mukana, kunhan muistaa kantaa purkit takaisin kotiin retkeltä.
Mutta nyt puhaltavat uudet tuulet myös jalkineiden osalta. Palaamme aikaan, jolloin varovaisella retkeilijällä oli mukanaan sekä retkeilykengät että kumisaappaat.
Siinä sitä on grammareilla ihmettelemistä.
22.4.2009 Vaellus on pelleilyä
Mie lopetan, koskapa vaellus on pelleilyä ja elitismiä.
Ei enää ...
Ei enää vaeltamista!
Mutta Lappiin mie meen ja oleksin vaikka asennolla ja ympäriinsä maleksin. Ja voin eksyä rauhassa. Olen vapaa!
Tai no, ehkä ei ihan vielä, mutta läheltä liippaa. Ensimmäinen kesäreissu on kuitenkin 6,5 viikon päästä, joten suunnittelu alkaa.
Ok, myönnän, että näitä reissuja on nyt tulossa ylen määrin, mutta täytyy nyt mennä, kun on mahdollisuus ja vielä jalka hyvin nousee.
Tästä taitaa tulla hyvä retkeilyvuosi :-)
19.4.2009 Väriaberraatiota, vinjettiä
ja valkotasapainottomuutta
Pääsiäisen kuvat tuottavat harmaita hiuksia. Varsinkin uudella superlaajakulmalla otetut kuvat ovat melkoisen haastavia, otetaan nyt vaikka tämä:
Objektiivin vinjetoinnin (tummien kulmien) korjaamisen jälkeen kuvaan jää vielä ikävä värivirhe (siniset reunat). Ilmeisesti kyseessä on "maitokeliin" liittyvä ilmiö. Ilmiö on eritysen voimakas yhden objektiivin kohdalla (Tokina 11-16mm f/2.8 AT-X), jolla en ole tätä reissua ennen kuvannut. Tokinan linssit ovat kuuluisia väriaberraatiostaan, mutta tämä kuvan ilmiö on minulle uusi, ainakaan en ole aiemmin kiinnittänyt siihen huomiota. Ilmeisesti liittyy normaaliin linssin vinjetointiin ja tuohon maiseman kontrastittomuuteen. Täytyy tutkia asiaa.
En ole koskaan ollut kauhean tarkka väritasapainon yms suhteen, yleensä käsittelen kuvaa jos se "näyttää tarpeelliselta" ja lopetan siihen, kun se "näyttää hyvältä". Ounastunturin kuvissa väritasapaino on jätetty siihen mitä kameran automatiikka on valinnut, siksipä se ei ole kovin konsistentti kuvasta kuvaan. Täytyy katsoa myöhemmin, saanko tehtyä noille jotain järkevää.
Tässä vielä toinen kuva, jossa ilmiö näkyy selvästi:
Tässä voisi olla kuvasetti, joka näyttäisi parhaalta täysin mustavalkoisena. Väreja on muutenkin vähänlaisesti.
16.4.2008 Kertomus vaelluksesta
Vai mikä lie, mutta vaelluspäiväkirjan kirjoittaminen oli vähän niin ja näin, joten olen ottanut taiteellisia vapauksia.
Hengissä takaisin ensimmäiseltä talvireissulta. Tauti etenee, enää ei ole toivoa parantumisesta.
Vaikka ilmat eivät olleet aurinkoiset, ei lopputulosta voi moittia, tunnelma oli täydellinen. Päivitin varustelistaan huomioita käyttämättä jätetyistä varusteista.
Kuvakoostekin on jo valmiina.
-- tyy, 14.4.2009
Kesävaeltajalla on aina ongelma pakkaamisen kanssa; tilaa on rajallisesti. Ahkiovaeltajalla tällaista murhetta ei ole, koska pieni lisä ei pulkassa tunnu.
Siis tuota ..
Luulen, että minua on johdettu harhaan.
-- tyy, 6.4.2009
Sitäkin on varmaan mukana, mutta mistä sen voi tietää? Jos jotakuta kiinnostaa, laitoin saataville pääsiäisvaelluksen varusteluettelon.
Kommentoidakin saa, mutta tuskin enää muutoksia teen, opinpahan taas jotain, jos on turhaa mukana tai jotain puuttuu.
Olen kasannut tavarat suureksi röykkiöksi lattialle. Huomenna ihmettelen miten ne mahtuvat pulkkaan.
-- tyy, 5.4.2009
3.4.2009 Kuivamuonia ja vähän muutakin
Tämä kevätvaellus on monin tavoin ainutlaatuinen. En ole aikaisemmin ollut hiihtovaelluksella, joten jo siinä on oma uutuudenviehätyksensä.
Lisäksi innostuin nyt ekaa kertaa kuivailemaan omia ruokiani. Testit on suoritettu jauhelihalla ja hernekeitolla. Arvatkaa mitä? Valmisruokien osto on nyt pitkälti loppu. Aion jatkossa ottaa niitä mukaan vain hätävaraksi, pussin per reissu.
No, yhden myönnytyksen teen. Perunamuusijauhe on niin hyvää tavaraa, että siitä ei ole mitään syytä luopua. "Lämmin kuppi" tyyppiset keitot myös jäävät kuvioon välipaloiksi, niitä on sitäpaitsi helppo jatkaa itse kuivatuilla sienillä yms. Raitersseille ja blööpandeille en keksi enää muuta käyttöä, kuin äärimmäinen hätätilanne.
Ahkioreissullehan on toki helppo ottaa mukaan mitä vaan, muutakin kuin kuivatavaraa. Tein itselleni tämmöisen evään, ettei tulisi nälkä:
(Huom: Rautapata ei lähde mukaan)
Huh! Laskuri näyttää vajaata viittä vuorokautta.
-- tyy, 3.4.2009
Pääsiäisen hiihtovaellukseen on aikaa enää epätodellisen vähän. Jospa koko juttu olikin vain APRILLIA!
No, ei nyt sentään. On ilmeisesti alettava asennoitua loppupakkaamiseen. Kamat pitäisi olla kasassa, mutta ruokapuoli kaipaa vielä tarkistamisen, vähän kuivaamista on vielä edessä yms.
Mutta yksi asia on varma: en osta enää yhtään mitään!
-- tyy, 1.4.2009
Tänään on huono päivä, eikä tee mieli olla ystävällinen kenellekkään. Tästä kärsivät syyttömät läheiset. Onneksi, samalla kun nelipöyrämopojen ystävät pääsevät päristelemään Syötteen virkistysmetsien sydämeen, saan minä uuden henkilökohtaisen inhokin: Mönkkärit ry:n.
http://www.kaleva.fi/plus/juttu788796_page0.htm
Mönkijäpelleillylle ei tietenkään riitä ajelu sorakuopilla, vaan pitää päästä "luonnon rauhaan". Mitä se on?
-- tyy, 27.3.2009
Hyvää kevättä.
-- tyy, 20.3.2009
Päivän pituus on salaperäisesti ylittänyt 12 tuntia. Miten?
Vantaa: Aurinko nousee 6:25 ja laskee 18:32. Päivän pituus on 12 h 7 min
Utsjoki: Aurinko nousee 6:16 ja laskee 18:26. Päivän pituus on 12 h 10 min
Mutta kevätpäiväntasaus on vasta huomenna! Siis mitä?
Ja pohjoinen ohittaa etelän. Jo nyt. On sillä Lapin kesällä kiire.
Selitys on tietysti siinä, että aurinko näkyy ilmakehän aiheuttaman valon taipumisen takia taivaanrannan yläpuolella ennenkuin se on "oikeasti" noussut. Lisäksi auringon nousu- ja laskuajat määritellään auringon yläreunan eikä keskipisteen mukaan, joka vielä jatkaa laskennallista päivän pituutta pari minuuttia.
-- tyy, 19.3.2009
16.3.2009 Neljä päivää kevätpäiväntasaukseen
Vantaa: Aurinko nousee 6:34 ja laskee 18:25. Päivän pituus on 11 h 51 min.
Jyväskylä: Aurinko nousee 6:32 ja laskee 18:21. Päivän pituus on 11 h 49 min.
Utsjoki: Aurinko nousee 6:30 ja laskee 18:14. Päivän pituus on 11 h 44 min.
Totta se on.
-- tyy, 16.3.2009
15.3.2009 Vaelluksen parantava voima
Mikä se on se kosminen vitutus? Eilen tuli semmoinen hetki, kun auto ei käynnistynyt, lienee akku sökönä. Pah.
Vaelluksella ei onneksi ole tällaisia juttuja, koska ongelmat ovat yksinkertaisempi, niinkuin elämä siellä yleensä. Pienet harmit eivät fiilistä pilaa.
Kaikki nuo eilen luettelemani tunteet ovat kuitenkin olemassa ja läsnä. Joskus, ohikiitävän hetken. Sitten olet taas niille hieman immuunimpi.
Kosmista vitutusta vaeltaja ei tunne.
-- tyy, 15.3.2009
14.3.2009 Kosminen vitutus vaelluksella
Tuntuuko sinusta joskus siltä, että homma on hanurista. Että läsnäolosi erämaassa on täydellisen järjettömyyden seurausta, etkä voi kuin ihmetellä koko homman mielekkyyttä.
Entä tuntuuko sinusta siltä, että pitäisi suorittaa nopeasti, päästä pois, arkistoimaan valokuvia lämmitettyyn huoneistoon ja muistelemaan kovia aikoja vaelluksella.
Kiukutteletko itsellesi tai vaellustoverillesi mitättömistä pikkuasioista kuin kakara.
Pettääkö pinna kun harhailet tai varusteet hajoavat. Toivotko olevasi muualla.
Eikö sinusta tunnukkaan retken tietyssä vaiheessa siltä kuin olit suunnitellut.
Valtaako sinut joskus kosminen vitutus vaelluksella?
-- tyy, 14.3.3009
Perjantai, kolmastoista päivä. En ole taikauskovainen, enkä muutenkaan uskovainen, mutta nämä ikiaikaiset meemit tuntuvat silti elävän mielessä. Ei niin, että odottaisin tänään jotain ikävää tapahtuvaksi, ainoastaan ihmettelen sitä että yleensä huomasin koko asian.
Nyt on hyvä tilaisuus vetää kunnon lärvit ja muuttaa kaamosmasennus kerta laakista kevätväsymykseksi, kuten pikkuinsinööri asian ilmaisisi.
Jos tylsii liikaa, käy ihmettelemässa mitä se pikkuinsinööri oikein puuhaa.
-- tyy, perjantaina 13.3.2009
Hallitus on vetänyt pois ehdotuksensa minimieläkeiän nostamisesta 65 vuoteen. Ei silti, että se lämmittäisi, vielä on tallattavana reilut 15 vuotta ja siinä ajassa mieli muuttuu monesti ja rahat loppuvat oikeasti.
Mutta eipä vaeltaja eläkkeelle jouda, jää vain joku kerta tien päälle ja se siitä. Kun nyt joku vaan keräisi rojut tunturista.
Olisi ikävä roskata tuolla tavalla viimeisenä metkunaan.
-- tyy, 11.3.2009
Tänään huomasin, että kohta on kevät.
Tai en sitä oikeastaan mistään huomannut, koska takatalvea pukkaa jo kolmatta päivää. Kevätfiilikset tulivat enimmäkseen yltiöpositiivisena purskahduksena jonka koin astuessani vasemman jalkani nilkkaa myöten sohjon peittämään lammikkoon.
Ja pikkukengät tietysti.
- tyy, 10.3.2009
27.2.2009 Kaamosmasennuksen loppu
Julistan kaamosmasennuksen tältä talvelta virallisesti päättyneeksi.
Lähden.
Mitä useammin lähden,
sitä vähemmän minusta palaa takaisin.Palaan.
Mitä vähemmän minusta palaa takaisin,
sitä kokonaisempi minusta tulee.
-- tyy, 27.2.2009
Talviretkeily on todellisuutta. Teltassa voi nukkua helmikuun pakkasella menehtymättä, usko tai älä. Kesäretkeilijä muuttui talviretkeilijäksi Päijänteellä viime viikonloppuna.
Pulkkilanharjun Karisalmi virtasi avoimena. Vaikka onkin vielä sydäntalvi, niin ollaan silti varovaisia jos jäille lähdetään.
Päijänteen Hinttolanselällä mieli lepäsi ja saattoi taas katsoa kauas. Ei ihan niinkuin Lapissa, mutta melkein.
Päivä hiipuu.
Niin sissi talviretkeilijä ei ole, etteikö nuotio lämmittäisi mieltä ja ruumista.
Aamu Päijänteellä.
Pulkka liikkuu. Enää edes talvella ei pääse tästä taudista eroon.
-- tyy, 23.2.2009
Viikonloppuna osallistuin tuleentuijotusharjoituksiin.
Huomasin myös kantapään kautta, että kunto on huono. Senkin huomasin, että jos ei ole ollut vuosiin murtsikkasuksilla, vaivaa hommaa tietty "huteruus". Pluspuolena todettakoon, että hankkimani untuvapussi antaa unet ainakin lähes tuonne -10°C lämpötiloihin saakka. Kevyellä kesäpussilla vahvistettuna selvinnen sillä henkissä tunturissakin.
Jatkossa on kuitenkin syytä osallistua hiihto- ja ahkionvetoharjoituksiin. Ja hyvissä ajoin, ennenkuin laskuri painuu nollaan.
-- tyy, 15.2.2009
Ilmatieteen laitoksen tuuliatlas-projektin väliraportissa todetaan, että tunturissa tuulee talvellakin. Aiemmin on kuulemma luultu, ettei talvipakkasilla tuule.
Nyt kun kaikki olemme kuulleet tämän hyvin ihmeellisen asian, niin pitääkö ruveta huolestumaan? Rakennetaanko kaikki Lapin tunturit tuulimyllyjä täyteen?
- Tuuliolosuhteiden kartoitus mahdollistaa tuulivoimarakentamisen kaavoituksen käynnistämisen laaja-alaisesti myös sisämaassa, toteaa yli-insinööri Antti Irjala ympäristöministeriöstä.
Alkääpä nyt ymmärtäkö väärin, en minä tuulivoimaa sinänsä vastusta, kysyn vaan.
Tuntureistako meidän on luopuminen?
-- tyy, 10.2.2009
6.2.2009 Talviretkeilyä: Rätei ja lumpui
Suksee, sauvoo, telttoo, termospulloo, untuvapussia. Makkuualustoo, saapasta, sukkoo, nuttuu, välihousuu sun muuta perseenlämmitintä. Nappii, neuloo, naskallii. Kirvestä, lapijoo, lumikenkee. Ei miulla lumikenkiä ole, mutta miten tuon ja paljon muuta saa talviretkeilijä mukaansa pulkkaan ja reppuun? Ja sapuskit ynnämuut.
Ja ennen kaikkea, miksi? Miksi lähteä ihan hyvästä lämmitetystä asunnosta tuuliseen tunturiin pakkasen purtavaksi? Tätä on vielä aikaa pohtia pienessä mielessään. Kavereille jotka kyselevät, että miksi helevetissä sinne menet, ei kannata edes yrittää selittää. Menkööt ite kattomaan jos kiinnostaa. Tai oottakoot vaelluskertomusta. Tahi jääkööt epätietosuuteen, ruojat.
Voisko tästä jänistää vielä, jos on tarvis? Ei taida onnistua, kusessa ollaan kaulaa myöten. Ainakin täytyy piiloutua jonnekin pääsiäisviikoksi, muuten kaikki kyselemässä, että etkös sinne Lappin mennytkään. Ja virnistelemässä päälle.
-- tyy, 6.2.2009
Asentopaikka.fi avattiin 26.4.2008. Kuvia ja tekstiä on latailtu täältä sen jälkeen 33,7 gigatavua. Seuraavan vuorokauden sisällä käy näillä sivuilla 10 000:s kävijä.
Ei uskoisi. Kiitos kävijöille.
-- tyy, 4.2.2009
Kesäretkeilijän kellolaite on joutunut aika-avaruusvääristymään, tai sitten jotain selittämätöntä on tapahtunut. Joka tapauksessa laskurista on mystisesti kadonnut aikaa tarkalleen kaksi kuukautta. Vielä viimo viikolla laskuri näytti satakolomekymmentä päivee ja risat.
Lisäksi varastoon on ilmestynyt kummallisia varusteita, joiden käyttötarkoitusta kesäretkeilijä voi vain ihmetellä.
Huolestuttuvia ilmiöitä, jotka pakottavat tarkkailemaan ympäristöä entistä huolellisemmin.
-- tyy, 2.2.2009
Viime kesänä murehdin jalustan puutetta vaelluksella. Murehdin edelleen, koska en taida jaksaa kantaa erillistä jalustaa jatkossakaan. Olihan minulla eräänlainen jalusta mukana, nimittäin vaellussauva jossa on kamerakierre. Vaikka monopodi ei olekaan täydellinen ratkaisu on se kuitenkin tyhjää parempi.
Vaellussauvaan yhdistettynä ongemaksi tulee kuitenkin järjestelmäkameran kiinnittämisen työläys. Kameran ruuvaaminen vaellussauvaan ja pois ei ole mukavaa hommaa. Siksipä yhdistelmää ei tullut koskaan käytettyäkään.
Turhankävelijä on parantanut vaellussauvan käytettävyyttä monopodina asentamalla erillisen kuulapään. Päätin kokeilla, mutta hankin kuulapään, jossa on pikakiinityslevy. Näin kameran kiinnitys käy parissa sekunnissa.
Kuulapään jengat menevät suoraan vaellussauvan (Leki Sierra Photo) kierteisiin, joten kiinnitys on suoraviivainen.
Välppä on melko painava, aika tasan 200g, ja nähtäväksi jää miten se vaikuttaa sauvan käytettävyyteen. Ei viittis ruuvailla kuulapäätä irtikään, se tavallaan vesittää koko jutun.
Alustavasti tuntuu ihan hyvältä. Kokkeilemalla tuon näkkee.
-- tyy, 23.1.2009
Sylvia Petronella Antoinette van der Moer oli hollantilainen seikkailijatar ja hotellihuijari, joka sekoitti Lemmenjoen kultamiesten päät kesällä 1949. Vain parin kuukauden mittaisella Lapinmatkallaan hänestä tuli legenda, jonka mukaan on nimetty mm. veneitä, ravintoloita ja kaksi tunturia.
Luin juuri Mauno J. Pyhtilän kirjan Balladi kauniista Petronellasta: Lemmenjoen legenda. Kirja perustuu saatavilla oleviin dokumentteihin ja vanhojen kultamiesten muisteloihin, mutta lienee taiteellista vapauttakin käytetty. Mielenkiintoista lukemista kaikille Lapin historiasta kiinnostuneille.
Helsingin Sanomat kirjoitti Petronellasta vuodenvaihteessa.
Entä mitä Petronellalle nykyään kuuluu? Ilmeisesti hän on edelleen elossa ja asuu Yhdysvalloissa.
-- tyy, 17.1.2009
Ylen Areenalta löytyy Richard Dawkinsin uuden sarjan "The Genius of Charles Darwin" ( sarja nimi on suomennettu "Lajien Synty") ensimmäinen jakso.
http://areena.yle.fi/toista?quality=hi&id=1768445
Mielenkiintoinen sarja, mutta ensimmäinen jakso jättää minulle tyhjän ja epätoivoisen olon. Dawkins yrittää vakuuttaa brittiläisiä koululaisia evoluution faktoista, mutta ei ainakaan vielä onnistu muuttamaan luomiseen uskovien mielipiteitä. Lähinnä kirpoaa vain kommentteja tyyliin: "Mielenkiintoista, mutta ei muuta uskoani."
Useimmat luomiseen uskovat eivät edes suostu tutustumaan tieteelliseen todistusaineistoon, joten näillä koululaisilla on ainakin periaatteessa mahdollisuus tarkistaa kantaansa. Katsotaan nyt miten sarjan myöhemmissä jaksoissa käy.
Monissa muissakin asioissa, kuten luonnonsuojelussa, ilmastonmuutoskeskustelussa ja energiapolitiikassa esiintyy samanlaista emotionaalista linnoittautumista todistusaineistoon luottamisen sijasta. Tämä on tietysti ymmärrettävää, koska ihmisten on valittava mihin voi luottaa. Valinta on usein kuitenkin sattumanvarainen ja "periytyvä": lapset uskovat samaan kuin vanhempansakin, kaverin mielipide omaksutaan mieluummin kun ventovieraan jne.
Minulla ei ole oikeita vastauksia ihmiskunnan vaikeisiin kysymyksiin, mutta jos osoitat faktojen valossa, että olen väärässä jossain asiassa, olen valmis muuttamaan mielipidettäni nanosekunnissa.
Ole sinäkin.
-- tyy, 15.1.2009
Päivitin lapinhulluussivuani muutamalla vanhalla valokuvalla ja lisäsin vähän tekstiäkin.
-- tyy, 14.1.2009
Viime keväänä aloittamastani vaellusten dokumentointiprojektista jäi kirjoittamatta yksi juttu, kevään 2004 Kaldoaivin vaellus. Viivästykselle oli syynsä, mutta nyt se juttu on täällä.
-- tyy, 12.1.2009
8.1.2009 Tiedettä ja jäämies Ötzin putkirinkka
Tieteen päivät 2009 on ollut käynnissä keskiviikosta alkaen, aiheena evoluutio. Harmin paikka, että en ennätä paikan päälle, olisi ollut hyvä ajoitus parille vapaapäivälle. Valitettavasti se ei nyt onnistu, joten on tyydyttävä katsomaan tallenteita netistä.
Mielenkiintoisia aiheita, kannattaa katsoa, vaikka välillä onkin esitys vähän jäykkää ja tylsän oloista.
Viihdyttävämpi, mutta myös mielenkiintoinen ohjelma löytyy Ylen Areenalta. Eilen televisiossa esitetty Jäämies Ötzin kuolema, jossa hahmotellaan Alpeilta löydetyn yli 5000 vuotta vanhan muumion kuoleman yksityiskohtia. Alunperin oletettiin Ötzin kuolleen eksyttyään murkuun ja palelluttuaan hengiltä, mutta uusien tutkimusten mukaan näyttää siltä, että Ötzilla oli ollut vihamiehiä.
Ötzin aikaan ovat retkikampeet olleet hieman alkeellisempia ja elämä muutenkin haasteellisempaa.
Putkirinkka näyttää olleen kuitenkin keksitty jo tuhansia vuosia sitten!
-- tyy, 8.1.2009
7.1.2009 Lappikirjojen lumoissa
Ettei lapinhulluus vaan pääsisi parantumaan, olen kasvattanut vähitellen kirjakokoelmaani. Tämä on uusi, tämän talven villitys, sillä aiemmin en ollut juuri lukenut lappiaiheisia kirjoja. Hävettää vähän tunnustaa, mutta tämä on tosi. Lähes 30 vuoteen ei tullut mieleen, että asiaa pitäisi jotenkin kirjoista opiskella ja Lapin paikallistuntemuskaan ei oikein kiinnostanut. Sitä vaan lähdettiin, ostettiin kartat ja kalaluvat ja korpeen, jonnekin.
Nyt on tilanne muuttunut, läjä kasvaa.
Uudet hankinnat, joita vielä odottelen saapuvaksi, ovat:
Kaksi viimeksi mainittua ovat uusia kirjoja, muut divarihankintoja. Taas vierähtää muutama iltapuhde mukavasti.
-- tyy, 6.1.2009
Keskustan eurovaaliehdokas Timo Tapaninen ehdottaa moottoritien rakentamista Utsjoelle saakka verkkolehti Uusi Suomen eilisessä uutisessa:
"Nyt jos koskaan tarvitsemme parempaa infraa, jotta yritykset pysyvät kilpailukykyisinä. Nelostien väyläinvestoinnilla turvaamme yrittämisen myös pohjoisessa"
Upeeta. Hienoa on paahtaa sataakuuttakymppiä Utsjoen skaidimaan halki, sataakahtakymppiähän vain ajetaan nykyään. Kyllä ne on kirjansa lukenehet.
Mutta ei vanhaa nelostien uraa kannata tai edes voi muuttaa moottoritieksi. Uusi väylä vaan joutomaan halki! Kyllä sitä siellä riittää.
-- tyy, 6.1.2009
Ihmisen toimillaan luonnossa aikaansaamia muutoksia pohtiessani tuli mieleen viime syksy, jolloin tuttu kaveri kertoi tavanneensa elokuun lopussa raakkututkijoita Luttojoella. Tästä heräsi kiinnostus jokihelmisimpukkaan koska tajusin, etten tiennyt juuri mitään raakun elintavoista, helmenkalastuksen historiasta tai lajin nykytilasta. Onneksi netistä löytyy nyt mainio Panu Oulasvirran toimittama tietopaketti Pohjoisten virtojen raakut.
Erittäin pitkäikäisen raakun elintavat ovat mielenkiintoiset. Lisääntyäkseen raakku tarvitse apua lohikaloilta. Glokidiotoukiksi kutsutut pikkuraakut kiinnittyvät lohikaloihin ja hakeutuvat kalojen kiduksiin. Kaloille toukat ovat harmittomia. Kiduksissa talvehdittuaan toukat pudottautuvat keväällä joen pohjaan ja kaivautuvat pohjamutiin [1].
Eli jos lohikaloja ei ole, niin raakku ei lisäänny. Jos ymmärsin oikein, niin tällöin kauaskin joen alajuoksulle rakennettu voimalaitos voi välillisesti tuhota joen raakkukannan. Raakut ovat myös erittäin herkkiä kaikenlaisille veden epäpuhtauksille, ympäristömyrkkyjen lisäksi voivat uhkana olla esimerkiksi suo-ojitukset ja metsähakkuut.
Jokihelmisimpukoita. Lahde: Wikimedia Commons (Joel Berglund)
Jokihelmisimpukkaa kalastettiin sen rauhoittamiseen eli vuoteen 1955 saakka helmien toivossa. Se on edelleen erittäin uhanalainen ja sitä esiintyy tällä hetkellä Suomessa n. 70 joessa [2]. Luttojoen alueelta löytyy elinvoimainen populaatio.
Lohta Luttoon ei enää nouse Venäjän puolen voimalaitosten takia, mutta onneksi sen sivujoissa esiintyy vielä taimensidonnaista raakkua. Yli 50 vuotta sitten lohien kiduksissa kehittyneitä raakkuja elelee siellä vieläkin [2].
Mielenkiintoinen otus tämä jopa 120 vuotiaaksi elävä nilviäinen. Toivottavasti raakun toukat liftaavat Lutolla taimenten kiduksissa vielä tulevaisuudessakin.
Lähteet:
-- tyy, 4.1.2009
Uutisotsikot eivät saa tänäänkään hyvälle tuulelle.
HS: Tuhannet palestiinalaiset osoittivat mieltään "vihan päivänä"
Pessimistisiä näkymiä ja tunnelmia, eikö ole näkyvissä mitään valoa tunnelin päässä? Välillä melkein toivoo supertulivuoren tai asteroidin pyyhkäisevän ihmiskunnan kivikaudelle, loppuu se koohotus.
Taidan kuitenkin alkaa keräämään hieman optimistisia ajatuksia talteen tulevalle vuodelle. Periaatteessa olen sitä mieltä, että tämän pallon ongelmat ovat ratkaistavissa jos vaan asialle halutaan tehdä jotain. Pannaanko korjauslistalle nämä pikkuasiat:
- Luonnon järjettömän tuhoamisen on loputtava
- Sotien on loputtava
- Energiantuotanto on uudistettava ja perustettava puhtaisiin energianlähteisiin
- Väestönkasvu saatava aisoihin
- Kaikki mukulat kouluun. Varsinkin tyttöjen koulutus kehitysmaissa on tärkeää
- Ruokaa ja peruselintaso kaikille
Vaan mahtaakohan tuo olla tälle puusta pudonneelle apinalaumalle järjetön lista toteutettavaksi. Kaikki nuo ovat sidoksissa toisiinsa ihmisen kahden perusluonteen voimalla: Tyhmyyden ja ahneuden.
Hankala operaatio. Jos uskomme sen mahdottomaksi se varmaan on sitä, mutta ei muuten. Länsimainen elintaso on jo aivan liian korkea, eikä tämä meininki taida tehdä meitä onnellisiksi. Vähempikin riittäisi. Itse olen ainakin valmis tinkimään ja koetan tänä vuonna tulla toimeen vähemmällä, olkoon tämän uudenvuoden lupaukseni. Aloitin syksyllä laittamalla auton seisokkiin talveksi ja ajelen töihin bussilla. Ei muuten tarvii edes ikkunoita skrapata!
Mutta eipä tuolla puuhastelulla palloa pelasteta tai edes tuhoa hidasteta, jotain ratkaisevampaa on tehtävä. Referenssiksi voisi lukea vaikka avaruustähtitieteen professori Esko Valtaojan mietteitä. Ymmärrän, että kaikki eivät usko teknologian kehityksen olevan ratkaisu, mutta ainakin siinä on yksi rehelliseltä vaikuttava mielipide, josta voi alkaa vyyhden purkamista miettimään.
-- tyy, 3.1.2009
1.1.2009 Uudenvuoden lupauksia
On se aika vuodesta kun lupaillaan. Lopetellaan tupikinpolttoa, kiroilua, lorvimista ja juopottelua. Poissa on pahat tavat ja kyynärpäät pöyvältä. Jotkut lupaavat jopa silittää omat paitansa. Hyi hitto!
Onpa niitäkin jotka pitävät lupauksensa aina loppiaiseen saakka.
Maalimakin on mallillaan ja näkymät valoisat. Jostain kumman syystä vaan kukaan ei ymmärrä miksi raha on loppunut maailmasta. Sitä ei oo ennää kellään.
Mutta ei hättää. Kuulemma Jellystonen supertulivuori tössähtää hetkellä minä hyvänsä ja siihen loppu kvartaalikapitalismin ongelmat vähäks aikaa. Ihmemaan pörssimeklarit ei ennätä muutakun lapikoimaan vulkaanista tuhkaa bulgalovin katolta.
Harmittaa vaan vietävästi, kun olis vielä tehny mieli tehdä se Paistunturien vaellus kesäkuussa. Nyt kuulemma Luomusjärvet jäätyvät uuvelleen ennen juhannusta. Ei miillään viittis pilkkivehkeitä kantaa.
Luonnikast uutta vuotta 2009!
-- tyy, 1.1.2009