Pääsivulle Lapin vaelluksiPaistunturit kesäkuun alussa 2009
Kevät on kesäkuussa. Se on mahdollista kokea Pohjois-Lapissa, Utsjoen karussa erämaassa, joka kuitenkin on kaikkea muuta kuin kuollut.
Kuljin 11 vuorokautta yksin kaikessa rauhassa, kiirettä pitämättä. Päivämatkat vaihtelivat neljästä vajaaseen kahteenkymmeneen kilometriin ja kokonaismatkaa en ole vielä tullut laskeneeksi, tokko välitänkään.
Jos et halua lukea kertomusta, katso ainakin vaelluksen kuvakooste.
Vaelluskertomus
Polku
Tästä on joku kulkenut, lukemattomien askelten jäljet ovat tallentuneet paljakkaan. Polku, kirottu polku. Se vie väsyneen nopeammin päämääräänsä ja auttaa eksyneen kotiinsa, mutta yksinvaeltajalle se on sielunvihollinen; polun päässä on päämäärä johon on ehdittävä, oli kiire tai ei.
Mutta astupa sivuun polulta, ota harha-askel, aläkä enää katso taaksesi jälkeä tähyten. Silloin olet heti perillä, eivätkä askeleitasi ohjaa kiireisten aaveet.
1. Lumisateessa Luomusjärvillä
Bussi lähtee, on jättänyt minut tähän. Muuta suuntaa ei enää ole kuin polkua pitkin erämaahan. Katson vielä tielle: on pätkä suoraa alfalttia, joka katoaa taivaanrantaan molemmissa suunnissa, mutta kumpikaan niistä suunnista ei enää johda minnekään.
Astun polulle. Se imaisee minut mukaansa juoksuun, jota en halua juosta, mutta jolle en mahda mitään. Luomusjärven harjut jäävät taakse kolmessa tunnissa, enkä ole edes ylpeä vauhdikkaasta alusta, vaan soimaan itseäni turhasta kiireestä: rikotko jalkasi jo nyt, heti alussa, tollojen tollo.
Luomusjärvien pohjoispäässä alkaa sade, ensin tihkua, sitten räntää ja lunta. Kamera on piilotettava palttoon sisään. Ei se kauan suojaa tarjoa, mutta sadetakki on repussa ja tupa jo niin lähellä, etten sitä viitsi enää esiin kaivaa.
Tunnen huonoa omaatuntoa tuvalle menosta. Ajattelen, että en jää jos on muita, teen vain päivällisen ja menen telttaan nukkumaan. Mutta jos ei ole ketään, sitten voin ehkä jäädä? Onhan ilmakin huono.
Vihaan autiotupia ja niiden tunnelmaa. En nuku niissä hyvin.
Mutta tupa on tyhjä. Kamiina lämmittää tuvan nopeasti ja kuivaa märät vaatteet. Olo on hyvä, miksi tupia vieroksun, ihmettelen. Juon totia, vain vähän, ei ole isoa varastoa repussa näin pitkälle vaellukselle. Täytyy säästää, jos ei muuta niin sen pahan päivän varalle.
Sade lakkaa. Sitten tulee katumapäälle ja paiskaa maahan rukkasen kokoisia hiutaleita.
Mutta ei saa enää lumi maata valkoiseksi, kevät on ottanut yliotteen. Yrittää kuitenkin, entistä lujemmin.
Loikoilen laverilla ja muistelen matkaa. Helppoa oli junalla ja bussilla tulla, ei aika käy pitkäksi muuttuvia maisemia katsellessa, ainakaan minulla. Olo tuntuu hyvältä ja muita kulkijoita ei ole, edellinen on käynyt viikko sitten. Yöllä näen painajaisia, niinkuin autiotuvilla aina. Tiedän sen.
2. Harha-askel
Ilma on pilvinen, mutta pilvet eivät pysty peittämään Lapin kesäaamun kirkkautta. Eikä näytä sateiselta. On kuitenkin levoton olo; tiedän, että ulkopuolella odottaa polku.
Siellä se taas on. Saappaiden vauhdittama eroosio on syönyt hiekkamaahan kulku-uran, jota on matkaan käytävä. Vähän matkaa vielä, paljakkaan asti vain, hoen itselleni. Paljakka tulee, polku jatkuu ja askel vetää. Polun päässä on uusi tupa. Ei sitä!
Sitten otan sen harha-askeleen, noin! ja jos en katso taakseni, ei polkua enää ole. Kiire pysähtyy.
Laskeudun kuviteltuun erämaahan. Tiedän, että takanani kohoaa Ailikkaan masto ja oikealla kulkee retkeilyreitti, mutta teeskentelen, etten tiedä niistä mitään. Ja tarpeeksi kauan kun olen katsomatta, niin ne jäävät taakse oikeastikin.
Laakso kasvaa katajaa. Miten vanha on tuollainen käkkyrä, jonka runko on reiden paksuinen? Siitä saisi hyvän nuotion, ajattelen, vaikka heti kauhistunkin ajatusta järjettömästä raiskauksesta hetken nautinnon takia.
Kävelen niin hiljaa kuin pystyn, ikäänkuin korvatakseni eilisen kiireen. Nyt ei polku minua vie, vaan ajatus. Ylitän laakson ja suon, tuossa on Njávgoairoavvi. Jäämälumia pienessä kurussa, kapustarinta murehtii kivellä, esittää tanssiaan - ja minä olen Lapissa, viiimein! Mutta maiseman väri ei ole tuttu, tämä on uutta.
Tänään en juokse, en muista polkua, enkä kiirehdi, vaan jään heti ensimmäiseen hyvää leiriin. Ihmettelen lumihuippuisia, niin lähellä näyttävät olevat Norjan satutunturit. Mutta ovathan ne suuria.
Laskeudun Njávgoaijohkalle. Sivujoen varressa on katajaa ja telttapaikka. Selvästi se on tuossa, näkeehän sen. Saanko nyt eilisen kiireen anteeksi? Jalkani kiittävät.
Nukun päiväunet. Valvon sitten yöllä jos ei nukuta, mitäpä väliä sillä on.
Herään rakeiden napsahteluun teltan kattoon. En ensin reagoi, koska kuvittelen niitä hyttysiksi, mutta ymmärrän sitten, että se ei voi olla mahdollista. Kengät ovat ulkona ja takki koivun oksassa, täytyy nousta. Siirrän kengät sisään ja suljen absidin. Saa sataa.
Kännykkäkenttää ei ole. Hyvä niin.
3. Sateenkaaren päässä
Tyyni aamu, ei sada. Punakylkirastas ja sinirinta kuuluttavat reviiriään.
Tuntuu, ettei tästä tarvitsisi mihinkään lähteä, mutta laiska edellinen päivä on parantanut jalat ja vaellusvietti saa tänään ohjata. Polulle en kuitenkaan enää palaa ennen Kuoppilasjärveä, en reiluun viikkoon. Jalat viekööt tänään sen minkä haluavat. Tarkkaa suunnitelmaa ei ole, ainostaan tämä: pohjoiseen.
Rakeita! Njavgojohkalla sade loppuu. Vesi on purossa vähissä, eikä kenkiä tarvitse riisua.
Pilvellä on kiire, ei se jää, vaan aurinko saa tilaa paistaa. Paljakka muuttaa väriään yhdessä taivaan kanssa.
Ei raepilvi ollut yksin, ylhäältä näen, että lisää on tulossa. Satakoon, paistakoon! en ole säitä tilannut ja kaikki kelpaa. Eikä raekuuro kastele paljoakaan, eihän?
Ei tuule. Aitetsokkalla rakeet putoilevat hiljakseen, kuin ujostellen: vähän tässä vielä, vaikka on jo kesä.
Alas joelle. Ahkojohkan luulen myös ylittäväni saappaita riisumatta. Se on ylimielistä. Jalka lipsahtaa ja saapas hörppää. Ei sentään, vähän vain sukansuu kostuu.
Riisun kengät, keitän soppaa. Nyt on nälkä ja santsaan eilen syömättä jääneellä lounaskeitolla ja tulpa-annoksella näkkileipää.
Joku etsiskelee rantakivillä. Ei ole vielä paljoa ötököitä keltavästäräkille.
Eartnavarrilla rakeet jättävät varovaisuutensa ja satavat navakassa tuulessa, kyytipoikana vettä. Kiitos vaan, kyllä tämä jo riittäisi. Eikö vieläkään? Nyt rakeet ovat isoja, ja tuuli, se hyytää pohjoisesta. Mutta raekuurot ovat maalareita: sateenkaaria.
Vanadanmaraksesta itään oleva suo, Vanadanjeaggi, on palsasuo, joita tällä seudulla näkee. Palsa on omituinen turvekumpu, vähitellen kasvava, sisällä ikirouta. Onko myös aarre?
Kävelen reippaasti, mutta ei tule enää hiki. Se tietää sitä, että energia on lopussa ja on aika jäädä asennolle.
Järvi pisahtelee, kalastajalle nousevat väreet, mutta ei ole välineitä mukana, ei lupia hankittuna. No, en tiedä onko luvallistakaan seutua tai söisikö kala näin aikaisin, ennen hyttystä, ennen lehteä puussa. Mitäs noista. Joku kuitenkin ottaa jotain vedenpinnasta. Taimen?
Rantatöyräällä on asentopaikkani, kaunis leiri. Toivon, etten ole häiriöksi pesiville linnuille. Punakylkirastas kuuluttaa omistusoikeuttaan puun latvassa ja suokukko pyrähtää rantaan, järvellä ui kuikkapari, vesikuoppaa kiertää liro.
Pesen hikivaatteet ja kerään rohkeutta pulahtaa hyiseen veteen. Eihän se tunnukaan pahalta ja jälkeenpäin olo on kuin kuninkaalla. Ei ole ötököitä häiritsemässä pesupuuhia.
Sade alkaa uudelleen, on vettä enemmän kuin rakeita. Lepään teltassa ja toivon sateen loppuvan, että voisin kokata ulkona.
---
Mietin tulomatkaa; Eartnavarrilla olin kuullut riekon rähisevän skaidissa. Miten sujuu riekon pesintä pohjoisessa tänä vuonna? Matkalla olin kuullut radiosta, että kaikkien metsäkanalintujen pesinnät ovat epäonnistuneet koko Suomessa kylmien ilmojen takia ja tilanne on katastrofaalinen. Harmillista, nyt sopisi toivoa riekon täysrauhoitusta ainakin kahdeksi vuodeksi eteenpäin. Minun puolestani saavat tästä lähin kiroilla rauhassa, olen metsästämisen lopettanut jo 25 vuotta sitten. En sitä vastusta, mutta pyyntimäärien täytyy olla sellaisia, että kannat pysyvät hyvässä kunnossa. Riekonmetsästyslupien myyminen etelän turisteille on mielestäni turhaa.
Taas oli punaisia haulikon muovihylsyjä vaaranrinteessä. Onko niitä liian vaikea kantaa takaisin?
---
Kuikka huutaa. Keitän päivällisen teltan absidissa, sade loppuu juuri kun olen päässyt alkuun. Pyykit siis saattavat kuivua huomiseksi ja jos eivät, niin ne menevät märkänä päälle.
Illalla saapuu vierailijoita. Tuon äänen tunnen vaikka mistä: joukhaiset ovat tulleet. Lienee sama pari, jonka näin kiikarilla palsasuolla. Uivat suoraan kohti telttarantaa ja kuvaan varovasti teltan oviaukosta, etten häiritse lintuja.
Tervetuloa. Nukahdan joutsenten toitottelevaan jutteluun. Sateenkaaren päässä oli aarre.
4. Ylös paljakkaan
Olen nukkunut sikeästi, liikaakiin. Jonkinlainen hermoistuneisuus tuntuu valtaavan nyt aivan odottamatta. Mitä tämä on? Levottomat jalat?
Yöllä satoi jonkin verran, aamulla vielä enemmän, joten odotin sadepäivän olevan edessä. Nyt sade on kuitenkin loppunut ja musta pilvirintama siirtyy itään. Näyttäisi tulevan aurinkoista, ehkä odotan teltan kuivumista ennenkuin lähden?
Kiikaroin lintuja, tämä järvi olisi melkoinen harrastajan paratiisi. Toivon, etten ole häiriöksi. Lammella asuu liro, kalastelee keskittyneesti mitä lie.
Taivaanvuohi lentää mäkättävää soidinlentoaan ja yritän tähystää otusta, mutta silmät eivät ole enää kaksikymppisen enkä saa sitä näköpiiriini. Ei, onhan se tuolla!
Tuuli on kääntynyt etelään, mutta nyt jyrisee ukkonen. Niin tietenkin, tuo sääilmiö on vielä kokematta. Nopeasti vaihtuvat Lapin kelit, etkö muista.
Ukkonen lännestä, en taida päästä lähtemään kuivalla teltalla.
---
Ahgojargielas, varhaisiltapäivä: Järveltä lähtiessä sain teltan lähes kuivana mukaan, ukkonen ujosteli, kiersi järven. Mutta nyt rakeet paukuttavat vauhtia selkään, ei haittaa.
Paistunturit lähenevät, nousen puuttomaan paljakkaan, josta poistuisin vasta huomenna iltapäivällä. Koivikkomaat jäävät taakse siihen asti.
Juomapullo on tyhjä, janottaa.
Tunturiylänkö on erilainen maa. Sinne saapuessa on jotenkin mystinen olo, joka kerta. Varsinkin tunturilammet ovat salaperäisiä paikkoja ja ensimmäisen kerran vaelluksen aikana tällä matkalla ajattelen, että en kuulu tänne. Olen tunkeilija, ulkopuolinen. Ehkä minun on vain nälkä.
Tunturilammella syön kunnolla ja istun aika kauan katselemassa lampea. Sitten tulee kylmä ja on pakko lähteä.
Kiipeän ylemmäs. Paistunturit: Ráŝŝoaivi, Guovdoaivi, Gaimmoaivi. Onkohan oikein? Monilakisia ja laakeita tuntureita on joskus hankala tunnistaa, lisäksi maiseman ja etäisyydet arvioi väärin, varsinkin jos on kävellyt huolimattomasti ilman karttaa ja kompassia, niinkuin minä nyt. Olen kuitenkin kohtalaisen varma, että seison Leakŝŝagoađoaivin pohjoisrinteellä. Tarkistan sitten, jos näyttää oikeasti, että olen eksynyt.
Nyt huomaan, että kunnolliseen leiripaikkaan saattaa olla pitempi matka, kuin mitä olin ajatellut. Jo alkaa väsyttää. Raesade piiskaa nyt vaihteeksi edestäpäin.
---
Lepo. Viimein laskin rinkan selästäni. Jalat olivat eri mieltä kanssani liian monen tunturinylityksen jälkeen. Tunturiylängöllä ei ihan joka paikkaan ole hyvä leiriytyä, puhdasta vettä ainakin täytyisi olla lähistöllä. Tasainen paikka teltalle on myös mukava, vaikka kivikossakin on joskus nukuttu.
Jalat olivat kuin spagettia laskeutuessani Ráŝŝoaivin rivikkoista pohjoisrinnettä. Rakassa kävelyssä vaarallisinta on, kun siihen alkaa tottua. Sen luulee sujuvan ja sitten jalka lipsahtaa ja ... onneksi ei.
---
Matka Ráŝŝoaivilta alas jokivarteen oli ollut hoipertelua. Telttapaikkaa ei silmä ensin tahtonut hyväksyä, mutta on tässä tasaista ja joki on lähellä. Gaimmoaivin rinne nousee suoraan idässä, tuosta menisin huomenna. Tulinkin hyvän matkan tänään.
Laitoin teltan niin, että näen nyt oviaukoista Norjan lumihuippuiset, niitä on tästä soma katsella. Niin lähellä ja niin kaukana, mutta ehkä joskus käyn tuollakin. Olen viime vuodet vältellyt suuria korkeuseroja polvivaivan takia, mutta saapas nyt nähdä. Gaimmoaivin huomenna kuitenkin katson, ellei ole murkua kuten viime vuonna Muotkalla, jolloin Koarvikozza jäi huiputtamatta.
Kun saavuin tähän leiriin, ajattelin, että tämä on rumin ja luotaantyöntävin trundraleiri mitä olen nähnyt, mutta kun teltta on pystyssä, rinkka nojaa vaellussauvaan sadesuojansa alla, päivällinen on nautittu ja aurinko paistaa, näyttää koko kuva aivan erilaiselta. Ihminen on kummallinen olento.
Täällä ei rastas laula, mutta muut linnut kyllä: lokit, tunturikihu, kahlaajat, pitävät aikamoista konserttia, joskaan ei niin komeaa mitä sai kuunnella edellisessä leirissä. Kaikkia lintuja en tunnista, ehkä suurinta osaa ja se on harmittavaa. Täytyy jatkossa opiskella lintujen ääniä. Jokin lentää korkeaa lentoaan ja pudottautuu sitten maahan. Voisiko se olla tunturikiuru?
Tänään oli outo päivä ja nyt olo on alakuloinen. Tunturilammella minulle tuli tunne, että en ole toivottu, että minua tarkkaillaan, että olen tunkeilija. Toivon, että saan jäädä.
Valvon kauan ja keskiyön aurinko värjää tundran punaiseksi. Sanotaan: "Lapin kesässä on yöllä kirkasta kuin päivällä", mutta se ei avaudu sille, joka ei ole tätä nähnyt, sillä kai nyt sentään hämärä tulee? Mutta ei, yötön yö on kirjaimellisesti totta. Tämä ei ole hämärän valtakuntaa.
10.6.2009, Klo 1.01
5. Huiputus
Vituttaa. Nyt ei huvita tämä homma, mitä oikein on tapahtunut? Pitäisi olla hyvä päivä huiputukseen, eikä muuta tavoiteltavaa ole kuin käydä Gaimmoaivin huipun kautta. Poutaakin on, teltta on kuiva ja vaatteet myös. Tulossa aiempaa lämpimämpi päivä.
Silti tunnelma on poissa ja tilalla välinpitämätön alakulo. Ehkä näinä päivinä on hyvä olla yksin.
Varustaudun Gaimmoaivin ylitykseen. Pakkaan rinkan sivutaskuun 1,5 litraa vetää ja täytän juomapullon, siis yhteensä 2 litraa vettä. Aika paljon, mutta tämän päivän aikana sitä olisi turha matkalta odottaa löytävänsä.
Nousen hitaasti, niin hitaasti kuin pystyn ja yritän palauttaa retkitunnelmaa. Onnistun osittain ja iltapäivällä seison Gaimmoaivin huipulla. Näköalan pitäisi olla vaivan arvoinen. En kuitenkaan ole varma, kivikummelit huipulla arsyttävät ja piruuksissani en ota niistä yhtään kuvaan. Omaa kiveäni en kasaan lisää.
Joskus minun on vaikea ymmärtää itseäni.
---
Heittäydyn mättäikköön väsyneenä. En tutkinut karttaa alas tullessani ja valitsin tietenkin väärän reitin, kivikkoisen sokkelon, kuinkapa muuten.
Nyt väsyttää, vaikka päivä ei ollut kovin pitkä. Nousua toki oli ja lasku tuntui pahalta kivikon takia, mutta kyllä nyt on veto poissa oudon perusteellisesti. Enkö ole muistanut kunnioittaa erämaan haastetta, ovatko maahiset vihastuneet?
Porukassa huonot hetket taittuvat pieneen naljailuun ja kinasteluun, mutta yksin itsensä kohtaaminen on pelottavaa: voit kiukutella vain itsellesi. Miten ikävää ja pikkumaista.
6. Avvi, tsokka ja varri
Lintu, mikä lie kirskuttelija, pitää lyhyttä raapivaa ääntä: "Krik, krik, krik, krik", johon herään. Päähän sattuu ja hartiat ovat jumissa, en muistanut ottaa särkylääkettä illalla niinkuin usein teen silloin kun tiedän lihasten kipeytyvän. Nyt maksan unohduksestani ja paha tuuli jatkuu.
Herään, nousen teltasta ja ihmettelen kiukkuani. Onhan leirikin mukava, illalla poltin vähän tulia, kaikki on täydellistä. Vai onko tuossa polku, joka kulkee teltan ohi? Poropolkuhan se on, eikö niin, johtaako se jonnekin? Kirotut polut.
Puran leirin ja seuraan kalastavia tiiroja. Siiven suhahdus ja punaisen nokan välähdys - taimenenpoikasen elämä päättyy.
En ole lintuharrastaja enkä tiedä, ovatko nämä tavallisia kalatiiroja vai onko kyseessä lapintiira, maailmanmatkaaja, valon lintu joka lentää 40000 km vuodessa nähdäkseen kaksi kesää.
---
Nilijoen toisellta puolella sijaitsevat Bissočuollanvarri, Bissočuollančohkka ja Bissočuollanroavvi, jotka ovat kaikki osa samaa laakeaa selännettä, josta kohoaa puolenkymmentä pientä huippua. Tuosta menisin yli tänään, helppo reitti. Toisella puolella on mönkijäura, se on polku, joka on ylitettävä nopeasti ja mielellään sitä huomioimatta. Nilijoen ylitys ei näillä vesillä tuota tuskaa.
Eksyn taas suunnasta, koska en viitsi ottaa kompassia esiin ja harhaudun koivikossa pieneen kuruun. Hyvä harhautuminen, koska rehevää kesän kasvillisuutta enteilevä kuru saa minut heti paremmalle tuulelle, ehkä pahat päivät ovat ohitse?
Sammakko on herännyt kesään.
Kurun jälkeen suuntaan kohti tsokkan ja varrin välistä pientä suota. Suolla soi blues, kapustarinta, kukapa muu ja kukkimaan on herännyt sielikkö.
Bissočuollanvarrin toinen huippu on kuin Amun Sûlin, Viimapään, raunio Tolkienin Sormusten Herrasta. Onko täällä syytä pelätä örkkejä?
Huipulla tajuan, että vesi on taas loppu, en täyttänyt pulloa Nilijoella. Tunturin pohjoisrinteessä on jäämälumista sulaneita lammikoita, mutta epäröin ottaa niistä vettä; sulavedet eivät ole välttämättä kovin puhtaita. Täytyy jatkaa eteenpäin, kartassa näkyy olevan reitillä purontapaisia, mutta katkoviivoilla merkittyjä, joten nekin ovat sulavesipuroja.
Marasčopman takana jano on jo kova ja juon vähän sulavesipurosta, vaikka selvästi näen, että vedessä lilluu kaikenlaista. En juo paljoa, Nuvvusjoki ei ole kaukana. Jano ehtii kuitenkin yltyä yllättävä kovaksi ennen jokea ja olen melkoisen onnellinen saadessani täytettyä juomapulloni Nuvvuksen kylmävetisestä sivujoesta.
Matka oli pitkä ja nälkä on kova, joten laitan teltan sivujoen varrella katajikon viereen. Maasto ei ole kovin tasainen, mutta en nyt välitä, kyllä tuossa aina yhden yön pärjää. Sitä paitsi etelästä nousee ukkonen, joten on paras leiriytyä joka tapauksessa.
Yöllä kiroan muhkuraista alustaa, mutta rankkasade vie vähäisetkin haaveet teltan paikan korjaamisesta.
7. Päämäärään
Retkeni virallisena päämääränä toimii Rohttojävri, vaikkakaan en ole varma miksi, mutta täytyyhän jotain olla. Melkoinen matka sinne vielä on, joten tuskin viitsin tänään perille. Tästä paikasta on kuitenkin mukava lähteä ajoissa, koska leiri ei ole erityisen viehättävä. Ilmakin on tihkuinen ja murku peittää Hapmarastinoaivin, liikkeelle lähteminen kohottaa aina tunnelmaa tällaisina päivinä.
Pitäisikö jo ottaa kompassi esille? Epäilen kuitenkin, että murku hälvenee vielä ja koska tavoitteeni on käyttää kompassia vain vähän tai ei lainkaan, en ota suuntaa nytkään. Jos eksyn, niin sitten se on sen ajan murhe. Tuota tunturiselännettä pitkin pitäisi joka tapauksessa osata oikeaan suuntaan vaikka silmät kiinni.
Hapmarastinoaivia noustessani murku osoittautuu lievemmäksi kuin mitä alhaalta oli näyttänyt, aivan kuin arvelinkin ja suunnistusta kompassilla ei tarvita.
Norjan lumihuippuset näkyvät hienosti ja jossain tuossa tunturien takana, Norjan ja Suomen rajalla, on mahtavan Tenojoen laakso.
Paljakalla on jotain luunvalkoista: suuret poronsarvet. Melkoisen kruunun oli tämä hirvas itselleen kasvattanut, vain yhtä rykimäaikaa varteen. Joka vuosi koko homma alusta.
Hapmarastinoaivi, Jouhkoaivi, Badosoaivi. Matkassa on taas kiireen tuntua sumuisessa säässä. Ei oikein huvita pysähtyä mihinkään. Pakotan kuitenkin itseni, sateesta huolimatta, pystyttämään ulkoteltan taukosuojaksi ja valmistan kunnollisen lounaan. Mitä ilmeisimmin tämä päivä veisi minut aina Rohttojärvelle saakka.
Illan suussa pystytän leirin Rohttojärvelle. Hieman huolestuneena ymmärrän tulleeni yhden päivän nopeammin, kuin mitä minun olisi pitänyt. Tätä se teettää, kun ei ole suunnitelmaa päivämatkoista.
Päiväkirjan kirjoittaminen on hiipunut. On tultu siihen pisteeseen matkalla, jossa kaikki sujuu itsestään, mikään ei huolestuta eikä missään ole enää mitään erikoista. Olen ilmeisesti perillä.
8. Tunturilammet
Kaunis aamu. Nukun pitkään, elän hyvin hitaasti, mutta selvästi. Kaikki on tässä.
Harkitsen toisen yön viettämistä Rohttojärvellä, mutta vaellusvietti on liian voimakas. Iltapäivällä hortoilen kivisten lakien yli, jonnekin tuonne.
Aurinko paistaa kuumasti tunturin avokallioon. Uuvana on herännyt kesään ja vaivaiskoivu tekee lehteä.
---
Tunturilammet, mystinen elementti. Tässä olen nyt minä ja matkani tarkoitus, tähän jään yöksi.
---
Havaitsen olleeni huolimaton varustehuollon suhteen. Rinkan olkaviilekkeen niitti on pettänyt. Saan myös selville, että kivi on huono vasara.
Tuulee kovaa. Tähän leiriin ei olisi asiaa huonolla teltalla ja olen iloinen sijoituksestani kunnolliseen vaellustelttaan. Odotan sen palvelevan minua monia vuosia ja tiedän nukkuvani rauhallisesti ilmoista huolimatta.
Ei ole enää paljoa kirjoitettavaa, kaikki on pysähtynyt tuuleen ja maisemaan, myös minä ja ajatukseni.
9. Erttetvarrin poroaita
Retki alkaa kääntyä loppuun ja tämän päivän kohteessa jokin vaivaa minua, kuin olisin menossa turistikohteeseen. Tavallaan se sitä onkin. Olen piirtänyt reitin mielessäni Erttetvarrin vanhan kivisen poroaidan kautta. Monet Paistunturien kävijät käyvät siellä, miksi en minäkin. Niin, miksi minäkin? No, ainakaan en käynyt Guivilla.
Aita oikeastaan kiinnostaa, onko se sellainen kuin kuvissa, vai jääkö jotain kokematta, näkemättä?
Ilma on kaunis, mutta taivaanranta ei lupaa saman jatkuvan. Lisäksi aioin tänään kävellä suolla. Miksipä en?
---
Erttetvárjogajeaggilla on vesi vähissä, käveleminen ei tee tiukkaa, kunhan suurimmat lammikot kiertää. Joku vetää perässään isoa häntää, sen vain vilahdukselta näen - kettu.
Lapinsirkku ei pidä kulkureitistäni ja rähjää estottomasti. Lupaan poistua nopeasti paikalta. Hilla tekee lehteä, on jo kiire kukkimaan.
Mieleni valtaa outo välinpitämättömyys, aivan kuin jängän alakulo olisi tarttunut minuun. Taivaanrantaan ilmestyy harmaa seinämä, mutta ei se minua liikuta, tässä vain kävelen. Ei liikuta, kunnes kuuro kastelee selkää, kasteleepa oikein kunnolla. Sadeasu on repussa, vieläkin, en oikein osaa selittää miksi. Erttetvarrilla hukkaan suunnan, sade valuu kohta saappaasta ja ihmettelen, mitä minä täällä teen. Pisaravirta selkääni pitkin herättää minut unestani, vaihdan sen sadeasun ja vaelluspuvun tungen likomärkänä reppuun.
Missä on se kirottu poroaita. Kartta näyttää kivikoita, mutta tämä on ihmisen tekemä. Tuossako se? Ei ole pelkkä designoidi, vaan elävän suunnittelema. Onpa siinä aita!
En tiedä milloin aitaa on viimeksi käytetty, mutta kuvittelen mielessäni poroerotuksen johonkin menneeseen aikaan ja hetken luulen näkeväni miehet suopunkeineen. Mutta mitäpä minä siitä tietäisin, etelän elävä.
Aita on siinä, sataa, en tiedä mihin pitäisi mennä. Tuuli riepottaa sadetakin huppua. Käännyn itään ja kaakkoon, karttaa katsomatta ja päätän kävellä kunnes löydän leiripaikan.
---
Olen märkä ja palelee. Ehkä harhailu ei ole hyvä idea tällaisessa kelissä. Mutta eihän tämä ole kurjuutta kummempaa. En ajattele asia sen enempää. Suo siellä, vetelä täällä.
---
Järvi. Tuohon jään, nyt on veto poissa. Hetken katselen vielä teltanpaikkaa nyreissäni, sitten naurahdan: yhden selän kokoisen paikan vain tarvitset. Se on tuossa.
---
Sade yltyy ja minä palelen. Kun kylmettyy, ei makuupussista tunnu olevan heti mitään apua, edes sellaisesta, jossa tarkenee kovalla pakkasellakin. Kaikki lämpö on poissa, hytisen itseni eläväksi.
Syön poronlihaa, suklaata ja näkkileipää. En muka jaksa tehdä lämmintä ruokaa. Kaikenlaisia idiootteja kairassa kiertää.
10. Kämpälle - Ei!
Aamu on yksivärinen, harmaa. Mutta tunnen ilmassa lämmön, jota ei ole ennen ollut, jotain on muuttunut. Sumu kuultaa läpi auringonvaloa. Siitä tietää, ettei sumu jaksa enää, vaan joutuu kohta antautumaan.
Kaikki on märkää, tungen sen kaiken reppuun ja lähden. Kamera on myös märkä, linssit huurteessa, näyttö tihkuu vettä sisäpuolelta. Näinkö tuo enää tolkkuuntuu? Toimii vielä kuitenkin. En anna itseni huolestua, eivät kamerat ole paapomista varten, vaan mukana kuljettamista ja kuvaamista varten.
Siinä taas Erttetvarjohka, jo joeksi kasvanut, ei sama puro jonka ylitin eilen tunturin toisella puolella, jängän keskellä.
Joella on vartija, punakuiri. Kuulen se jo kaukaa: "Naukunaukunaukunaukunauku - naukunaukunauku". Kiitän vartijaa, poistun kohteliaasti ja kierrän hanen osoittamaansa suuntaan.
Katson jokea. En aio riisua saappaita, mutta nyt saattaa käydä niin, että ylimielisyyteni kastelee kenkäni. Tuosta menen, sitten alavirtaan ja kivikosta yli, kiveltä kivelle.
Alä liukastu! Siinä: kengät ovat kuivat.
Taivas rakoilee. Ilmassa on lämmin henkäys, riisun kengät ja lepään.
Tänään olen menossa tuvalle. Kuoppilasjärvi, tupa, sivitys, mahdollisesti ihmisiä. Ei voi olla! Mitä teen tuvalla, jos ilmakin kirkastuu ja aurinko näkyy jo? Tunnissa kaikki kuivuu, ei tupaa tarvita, tiedän etten sinne halua.
Silti, sinne on jo polku vedetty, mieleni maastossa.
---
Tupa ei ole tyhjä ja yksinäisyyteni on murrettu. Mutta huomaanhan puhuvani mielelläni. Toinen kulkija on unohtanut karttansa ja annan hänelle omani, koska en sitä enää tarvitse.
Tavarani kuivuvat; vaatteet, kamera, teltta, ne kuivuvat ulkona auringossa. En tupaa mihinkään tarvitse, tulen syömäänkin ulos auringonpaisteeseen.
On kuitenkin outoa: penkillä on mukava istua.
Toinen kulkija poistuu, hänellä on teltta. Jään yksin, varusteet ovat kuivuneet, istun hetken. Vain 15 minuuttia myöhemmin nostan repun selkääni ja suuntaan pohtoiseen ja tupa jää yksin.
---
Tässäpä vasta leiri. Käyn uimassa, pesen vaatteet, ripustan kuivumaan. Otan tavallista isomman totin. Ei ole paljoa jäljellä vähistä, mutta nyt sen kumoan. Silmä lepää maisemassa; tuohonpa telttani laitoin, mitä minä tuvalla.
Ilma lämpenee, vaikka on jo myöhä. Mutta mikäs tämä on? Sääsket: Lapissa on taas kesä, tervetuloa.
Ylimielisesti ajattelen ilmojen nyt suosivan, tässähän tämä oli ja nyt on kesäistä. Puoli tuntia myöhemmin myrskytuuli soittaa telttaa, joka on aivan liian avoimella paikalla aivan väärässä asennossa. Etelästä nousee puhuri.
Teltta kestää helposti, mutta koko yön heräilen myrskytuuleen, joka raivoten uhkaa puhaltaa ylimielisen kulkijan jyrkänteeltä. Unohditko jo Lapin sään, näin pianko unohdit? Se kestää vain hetken.
11. Taistelu polun kanssa
Miten se voi olla taas tuossa. Polku.
Olin lähtenyt Laaksosta polun poikki omaan suuntaani, piirtänyt loppumatkan polun ohi. Sitten ylittänyt polun toiseen kertaa tarkoituksenani palata sille vasta seuraavana päivänä, oman kierrokseni jälkeen, mutta nyt se on taas tuossa. Olen kaartanut oikealla, niinkuin tapani ilman suuntaa on. Kirottu polku.
Sen päässä on jotain, johon pitäisi päästä, ennättää, ei saa myöhästyä. Polku, se vie ja minäkin kävelen sitä.
Enää kaksi tuntia, korkeintaan, ja olet saunassa, ajattelen. Puhuu taas polku ja minä tottelen. Sitten jalkani horjahtaa ja astun pois. En tähyä enää jälkeä ja taakseni katsomatta laskeudun alas vihreään kuruun, pystytän telttani jääden odottamaan Lapin yötä. Sitä viimeistä.
12. Paluu
Tenojoen laaksossa vihertää kesä. Nyt koen jotain erilaista: pelottaa palata sivistykseen, puhua ihmisille, olla tavallinen. Polku saa jo voittaa, vaikka jalkani ovatkin raskaat. Jokin huutaa vielä menetetyn vapauden riemua, täyttymystä luopumisen tuskassa.
Mietin: onko minun joskus palattava viimeisen kerran?
-- tyy, 22.6.2009 
Muista katsoa vaelluksen kuvakooste.
En ole mikään lintuharrastaja. Jos huomaat, että olen tunnistanut jonkin otuksen väärin, olen kiitollinen jos laitat sähköpostia.
Tällä vaelluksella tavoitteeni oli suunnistaa niin vähän kuin mahdollista ja kävellä vain rennosti minne nenä näyttää. Tuloksena oli monen kurunpohjan kiertäminen, mutta kompassia en ottanut esiin koko matkalla.
P.S. 28.6.2009 Kuoppilasjärvellä kohtaamalleni kulkijalle lainaamani kartta palautui sovitusti postissa. Kiitokset, jos satut tätä lukemaan, toivottavasti oma retkesi oli mieleenpainuva.
