Pääsivulle Lapin vaelluksia >
Kaldoaivi 2004
Katso kuvat >
Kaldoaivi heinäkuussa 2004
Keväällä 2004 tapasin pitkän tauon jälkeen vanhan opiskelukaverini PK:n. Tämä oli ensimmäinen yhteinen vaelluksemme ja PK:n kautta aikain ensimmäinen. Ikimuistettava muutenkin, varmasti. Sen jälkeen reissua onkin tehty porukassa joka vuosi.
Voit katsoa reissun kuvat täältä.
Vaelluskertomus
Prologi: Uneton aamu skaidissa
Kello lähestyy neljää.
PK ei puhu. Menee ulos ja seuraan häntä. Mies näyttää kävelevän vähän oudon oloisesti, menee kuselle, huojuu. Patsastelee siinä hetken katsoen tyhjin silmin tunturiin. Palaa telttaan.
- Entäs nyt? kysyn typeränä.
- Miten niin, entäs nyt. Kaikki hyvin.
- Ootsa ok? yritän vielä, mutta PK nukkuu.
Aurinko paistaa, kello on 3.50 neljännen vaelluspäivän aamuna. Minä en nuku.
11.7.2004 Sää muuttuu
Sataa. Nuorgamin lomakylän mökin mittari näyttää vain 8 astetta ja pilvet työntyvät Tenon yli matalalla. Harmaana, paksuna mattona ne tuovat Jäämeren tullessaan. Vilkaisen kelloa, joka näyttää vasta puoli seitsemän.
Masentaa, olisi ollut mukavampi aloittaa paremmassa kelissä. Tiedän, että tunturiin noustessa olisi vielä kylmempää ja jäinen tuuli lisäisi kurjuutta. Lähtökaaos saa aikaan kuvottavan epätoivon tunteen. Kaikki näyttää vielä olevan pakkaamatta. Helvetti.
Itse asiassa murehdin aivan turhaan, sillä olemme edellisena iltana inventoineet tavarat, enää tarvitsisi vain sulloa ne rinkkoihin, siinä ei kauaa menisi. Silti tuo mökin kaaos näyttää jotenkin toivottoman masentavalta. Kamat joita olemme viikkotolkulla miettineet ja suunnitelleet, siinä yhä levällään ympäri mökkiä, kaaoksena. Ja tuo ilma, miksei koskaan voisi olla poutaa matkaan lähdettäessä.
Olen itselleni epärehellinen, koska ilmat ovat ilmoja ja kaikissa mahdollisissa ilmoissa olen jo lähtenyt matkaan, tuntuu vaan niin epäreilulta. Onko vähän krapulaakin? Läksiäismaljoja on taas juotu.
PK heräilee, ei tunnu olevan huolestunut ilmoista tai muustakaan. Lapinkaste edessä.
---
Negatiivinen varusteluettelon tarkistus. Mitähän sekin on? Se tarkoittaa sitä, että jos autossa ei näy mitään on kaikki tarpeellinen rinkassa, missa muualla se voisi olla?
Pulmankijärven parkissa ilma tuntuu jotenkin leppeämmältä, koska tähän ei nyt tuule. Näen kuitenkin kuinka tuuli kuljettaa sumua tunturissa, joten tungen pipon ja hanskat taskuun ja kehotan PK:ta tekemään samoin, tauolla olisi mukavampaa.
Rinkka painaa, turhahan sitä olisi edes mainita. Kunto meillä on kuitenkin kohdallaan, sillä tälle matkalle on treenattu viikkotolkulla. Edellisena kesänä pettänyt polvi ei tällä kertaa tule aiheuttamaan ongelmia, siitä olen varma. Varoa tietysti aina kannattaa ja muistaa olla reuhtomatta ylämäissä.
Kiipeämme rauhassa, kiirettä pitämättä. Viima yltyy ja on vaikea uskoa, että on heinäkuu. Kiipeämme Pulmanki-Sevettijärvi reittiä pitkin tunturia ylos. Kauaa en tällä polulla viihtyisi, vaan kohta olisi tarkoitus oijustaa skaidin halki Luossajoen suuntaan. Teemme kuitenkin lounaan tunturin huipulla. Paikka on huono, koska viima hyytää. Haen trangialle suojaa ison, miehenkorkuisen kiven takaa ja laitan pipon ja hanskat. Huomaan, että PK:lla ei ole hanskoja ja kysyn, että onkos ne taskussa. Eivät kuulemma ole. Värjottelee siinä ja sanoo, ettei uskonut tarvitsevansa ja on laittanut ne repun pohjalle, missä lienevät. Niinpä niin, lapinkaste on alkanut.
Lounas maistuu huononlaisesti hirveässa viimassa. Nenät valuvat ja kädet tärisevät. Kuitenkin huomaan trangiaa reppuun pakatessani, että jotain erilaista näkyy taivaanrannassa kaakon suunnalla. Sinertää. Ja vaikka tuuleekin vielä kovaa, on murku hellittämässä.
Jätämme polun, koska näkyvyys paranee. Sitten rinnettä laskeutuessamme, aivan kuin salaperäisesti, tuuli alkaa tyyntymään. Toisenlainen, lempeä virtaus leviää etelästä vaivihkaa. Kun sitten alkaa sataa, on se lämmin kesäsade. Olemme molemmat hämmästyneitä. Vaikka olen nähnyt Lapin sään oikut moneen kertaan, on säänmuutoksen nopeus usein silti järkytys.
Sade loppuu pian, ja Luossajoella hiki jo virtaa noroina. Ilma kirkastuu ja värit vaalentuvat, kesä tuoksuu. Viima ja kylmyys tuntuvat epätodellisen kaukaisilta.
Pidämme taukoa joella. Veden ääni rauhoittaa, yritämme päästä pois kiireestä ja kireydestä.
Tutkailen karttaa. Nähdäkseni kannattaisi suunnata alemmalle Luossajärvelle kalastuskieltoalueelta pois. Kalastuslupa tulee voimaan illalla ja voisihan sitä vaikka muukin maistua kuin Blå Bandin lihamakarooni.
Joen ylityksen jälkeen PK näyttää väsyneeltä ja puhuu sekavia. Syö kuitenkin naksupussista rusinoita ja näyttää siitä tolkkuuntuvan. Olemme jo päättäneet, että paljon pitemmälle ei enää mennä, on aika levätä.
---
Leiripaikka on hyvä. Kuljin tästä ohi edellisenä vuonna ja panin merkille hyvän telttapaikan. Kalastuskieltoaluekin päättyy heti moottorikelkkauran länsipuolella. Hyvä paikka. Sateenkaari tervehtii tulijoita.
PK:n kaverilta lainassa olevan kupoliteltan absidi on pieni, joten rinkat majoittuvat mukana olevan kevytpeitteen alle. Keittiönäkin yksinkertainen katos toimii sateen sattuessa.
Matka oli yllättävän rankka. Vaikka kuvittelin kunnon olevan hyvä, oli viimeinen tunturinylitys jo aika tuskallinen. Leiripaikka on kuitenkin hyvä ja ilma erinomainen. Räkkääkään ei ole. Olisiko niin, että saamme vieläkin nauttia vaelluksesta ilman ötököita, ties monettako kesää peräkkäin. Alku näytti ikävältä, mutta nyt on tilanne kokonaan toinen. Loistavaa!
---
Iltakalastus tuo hauen ja tietysti ensimmäisellä heitolla. Heti kuin lippa laskeutuu veteen, piirtyy veden pintaan vasama ja on siinä samassa kiinni. Pulska hauki ja päätän pitää kalan vaikka parempaahan tänne yleensä tullaan hakemaan.
Muuta ei sitten tulekaan, joten syömme vielä paistettua haukea keskiyön jälkeen, koska ei huvita nukkuakkaan.
Juomme parit tunturikonjakit, yhden tähden jaloviinaa, ja kuuntelemme kesäyön ääniä kunnes silmät alkavat siristää ja pää nuokahdella.
12.7.2004 Hellevaellus
Herään aamuyöstä ennen neljää siihen, että teltassa on liian kuuma vaikka olen nukkunut makuupussi auki. Ulos on päästävä. Käyn aamukalassa ilman tulosta ja palaan telttaan pätkäunelle joka päättyy kuuden maissa koska teltta on kuuma kuin uuni. PK nukkuu, melkoiset unenlahjat.
En saa enää unta teltassa, mutta koska ötököitä ei ole käyn vielä pitkäkseni kanervikkoon. Torkahdan hetkeksi. Aurinko paistaa, on tämä nyt elämää.
---
Puolen päivän jälkeen helle kiduttaa leirin purkajia.
Tulisi kuuma päivä ja matka on pitkä, sama jonka taivalsin vuosi sitten kylmässä, sumussa ja sateessa.
---
Reitti kulkee Luossajärviltä ensin lempeätä skaidimaisemaa pitkin, sitten kuoppaisen ja soisen maan halki seuraavalle järvelle. Matka on raskaampi kuin muistin. Alkumatka sujuu mukavasti kauniissa tunturikoivikossa, mutta muuttuu tuskaiseksi puuskuttamiseksi auringon paahtaessa yhä kuumemmin.
Lounastauolla tuntuu jo keittävän nupissakin ja paiskon tavaroita alkaessani keittämään soppaa. Turhaan, koska Trangian pahoinpitely ei oloani kohenna.
Iltapäivää kohti helpottaa, koska pilvet kerääntyvät taivaalle peittäen välillä auringon. Ukkosta on ilmassa. Tutkin karttaa yrittäen välttää menemästä alas Rautujoen laakson pöpeliköön, jos en nyt skarppaa niin alamäki vetää puoleensä helposti.
Kello kuuden maissa päivän leirijärvi näkyy jo vaaran rinteen takaa. Kaukana tuntureilla sataa.
Ukkospilvia on kerääntynyt monelle suunnalle, joten kiirehdimme loppumatkaa saadaksemme leirin pystyyn ennen sadetta. Sitä ei kuitenkaan tule, vaan pilvet kiertävät järven. Väsyttää, kuuma ja uuvuttava matka, ainakin minä olen ihan piipussa. Ukkosmyrskyt väistyvät, pystytämme leirin.
Kalastus tuottaa vain yhden irronneen ja pari tärppiä. Ehkä myöhemmin, syödään sitten taas valmismössöä tänään.
13.7.2008 Aitomista ja kangastuksia
Nyt nukutti hyvin. Aamukalastus ei anna mitään, joten palaan kahdeksan jälkeen telttaan pitämään sadetta. PK nukkuu yhä. Palaan vielä heittelemään kymmenen jälkeen ja saan yhden tammukan, jonka laitan suolaan illaksi.
Samanlainen hellepäivä kuin eilinen on edessä, tai kuumempikin, siltä ainakin leiriä purkaessa tuntuu.
Maaston pitäisi tänään olla helppoa, mutta vaihtelevaa. Joen ylitys, skaidimaata, vähän kosteikkoa, tunturi, jokilaakso, joen ylitys, sitten taas vähän suota. Lyhyt matka kaiken kaikkiaan, on tarkoitus hieman levätä.
Järven päässä ensimmäisen joen ylityksen jälkeen hilla kypsyttää marjojaan. Valitettavasti ei vielä meille, mutta jo muutaman päivän tästä voi ottaa jos helteet jatkuvat.
Lainaan PK:lle joen ylitykseen coverbootseja, ettei kummankaan tarvitse riisua vaelluskenkiä. Minulla on rinkka selässä lantiovyö auki, kun PK heittää bootsit takaisin joen yli. Toinen tulee mallikkaasti, mutta toinen putoaa keskelle virtaa, joka tempaa kevyen saappaan mukaansa!
Ei uskoisi miten nopeasti rinkka selässä pystyy juoksemaan ja aitomaan kaatuneiden koivunrunkojen yli jos vain haluaa. Saan kuin saankin saappaan kiinni, mutta jatkossa heittotekniikka olisi toinen.
Paljakassa lämmin ilma väreillee mielipuolisina kangastuksina. Kiiruhdamme hitaasti, sillä pieninkin ponnistus kastelee paidan litimäräksi.
Illan tavoite on pitkulainen järvi, jossa on pieni saari keskellä. Olen vähän huolissani veden saannista, enkä turhaan sillä järvi on matala ja pulloon otettu vesinäyte täynnä elämää. On siis keitettävä juomavesi.
Ilma on komea. Kalastaa ei voi, tuskin tuossa mitään olisikaan, joten on aikaa ihailla maisemia.
Kokeilen huvikseni kännykkää. Ei kenttää. Mitäpä tuosta, ei olisi asiaakaan kenellekkään.
14.7.2008 Suden hetki
Aamuyöllä tapahtuu se mitä ei pitänyt tapahtua. Jotain on mennyt pieleen.
PK:lla on diabetes, jo viisitoista vuotta ollut neulojen vankina. Vaikka olimme tavanneet uudelleen vuosien tauon jälkeen vasta alkuvuodesta, olin jo kuitenkin tottunut diabeetikolle ominaiseen mielialojen ailahteluun ja "omituiseen höpinään", mikä on usein seurauksena liian alhaisesta verensokerista. Outo mies kun on muutenkin, niin joskus on tietysti vaikea sanoa onko kyseessä sokerit vain muutenko vaan höpäjää.
Alkumatka meillä oli mennyt hyvin. Säännölliset ruokailut ja rasituksessa nautitut "naksut" ovat tärkeitä verensokerin ylläpitämiseksi.
Periaatteessa olin varustautunut insuliinishokin ensiapuun ja tiesin mitä piti tehdä. Silti kouristelevan 80 kiloisen tolkku pois olevan miehen syöttäminen tuttipullosta ei ole helppoa.
En ole varma mihin heräsin, mutta jotenkin aavistin heti, että kaikki ei ole kohdallaan. PK nytkähteli ja piti kummallista ääntä. Kun käännyin katsomaa näin heti, että on tosi kyseessä. Nestemäistä hunajaa oli pullo teltan taskussa minun puolellani. Diabeteshokissa olevalle voi juottaa jotain vain jos tämä pystyy nielemään, joten varovainen täytyy olla. Nyt pullo auki ja suuhun! Mutta miten? Yritin ensin pitää pulloa PK:n huulilla, mutta eihän siitä mitään tullut, mies kieriskelee ja kouristelee niin, että hunajat roiskuvat ympäriinsä. Sitten otan PK:n pään kainalooni kuin lapsen, puristan lujaa ja alan syöttää hunajaa jota ei kuitenkaan tule, koska korkki on kiertynyt kiinni. Kaikki alusta ja usean yrittämisen jälkeen, epätoivonkin jo melkein välillä vallattua, saan viimein tipan hunajaa potilaan suuhun. Ja kas, niinhän jonkin ajan kuluttua syökin kuin pieni vauva!
Huoli ei ole kuitenkaan ohi. Menee ehkä kymmenen, viisitoista minuuttia, ennenkuin hengitys tasaantuu ja mies rauhoittuu. Muutaman minuutin kuluttua silmät aukenevat ja kieli tapailee huulia.
- Oliks mulla kohtaus? kysyy PK rauhallisella äänellä.
- Joo. Oli.
- Hunaja maistuu suussa. Sanoo PK nuoleskellen.
En nukkunut loppuyöstä, ehkä en kunnolla koko loppumatkastakaan. PK sen sijaan nukkuu aina. Jos kysyy oliko kylmä yö, mies vastaa, ettei voi tietää koska nukkui.
---
Aamu on jälleen kaunis. Jonkun verran on pilviä kerääntynyt, eikä ole enää helteen tuntua. Tänään olisi mahdollisesti helpompi vaelluspäivä. Lähdemme kohti Pulmankijokea puolen päivän jälkeen.
Lounastauolla nostan kaksi tammukkaa Pulmankijoesta. Nyt on viimein kunnon einekset, illalla ei tarvitse syödä pussimössöä. Jatkamme Vuobme Kaldojavren suuntaan.
Myöhäisiltapäivästä löydämme järvestä laskevan joen suulta hienon leiripaikan. Joen mutkan suvantoon laskeva koski näyttää täydelliseltä. Tuosta täytyy saada kalaa!
Se pitää paikkansa. Mukavan kokoinen tammukka nousee taas ensi heitolla. Nyt ei ruoka lopu, tänään on juhlapäivä.
Syödessämme päivällistä alkaa sataa. Joudumme siivoilemaan levällään olevia tavaroita melkoisella kiireellä. Ilmakin on viilentynyt selvästi, taitavat helteet olla ohi tältä erää.
15.7.2004 Lamusateessa Havgajavrelle
Jorma Ollikainen kirjoittaa kirjassaan Kelokämppä, että Lapin sää on kuin liian sievä tyttölapsi. Nyt meille taas mökötetään. Sataa siihen tyyliin, että voi hyvin kuvitella saman jatkuvan päiväkausia. On siis hyvä syy kehittää kosminen aamuvitutus.
Sade jatkuu taukoamatta, kala ei enää syö ja kamat alkavat kastua. Puolen päivän maissa suunnistamme pohjoiseen, Anodvarrin suuntaan. Alunperin meidän piti itse asiassa suunnata Kaldoaivien suuntaan jo eilen, sitten tunturien yli pohjoiseen, mutta päätimme oikaista ympyrää hieman. Tämäkin matka riittäisi tällä kertaa.
Matkanteko on epämukavaa suossa ja sateessa, mutta taival etenee kuitenkin joutuisasti huonosta fiiliksesta huolimatta.
Anodjärvi on soinen potero ja lounasvettäkin on hankala löytää. Keitellään sitten taas suovettä, ei kai tuohon kuole. Tallaisina päivina tekisi mieli jättää lämmin lounas väliin, mutta se on huono idea sillä lämpimän ruuan syöminen piristää kummasti. Siksipä nytkin valmistamme lounaskeiton ja kahvin sateesta huolimatta.
Sade alkaa näyttää loppumisen merkkejä. Luon toiveikkaan katseen taivaanrantaan etsiäksen merkkejä kirkastumisesta. Ei vielä mitään.
Havgajärvellä sade loppuu kokonaan ja alkaa tuulla navakasti etelästä.
Kamat kuivuvat nyt helposti ja iloinen mieliala palaa. Hiukan haikeutta mielessä toiseksi viimeisen yön takia, mutta mitäs tuota taas suremaan. Ensi vuonna aiomme lisätä vaellusaikaa pari-kolme päivää, mutta saapas nyt nähdä. PK on ainakin ehdottomasti sitä mieltä, että tämä ei jää hänen viimeiseksi reissukseen, vaikeuksista huolimatta.
Laskemme hevosenleikkiä insuliinishokista ja sanon, että voinhan aina polkea PK:n suonsilmään, jos ei ole muuta tehtävissä.
- Joo, mutta muista evakuioida jallupullo ensin.
16.7.2004 Viimeiseen leiriin ja pientä harhailua
Ajatus on kävellä viimeisenä päivänä Skaidejärville, josta ei olisi autolle kuin viitisen kilometria. Aamupäivän sää on tuulinen nahkapuota, mutta Skaidetsokkan laelta aukenee jo pilvipoutainen maisema.
Kuljen huolettomasti ja teen normaalin virheen peitteisessä maastossa: en käytä kompassia ja ajaudumme liiaksi oikealle, matalan Skaideluobbalakin rantaan. No, mitäs tuosta, jäädään tähän viimeiseksi yöksi.
Teltan pystyksen jälkeen huomaamme hirmuisen kuopan keskellä telttaa, miten se ei aiemmin pistänyt silmään? Telttaa ei kuitenkaan siirretä, tässä nukutaan.
Aurinko palaa ja lämpötila nousee. Tulee kaunis viimeinen ilta.
17.7.2004 Päätös
Vain 3 kilometria autolle. Sen selvitämme alle tunnissa ilman taukoja.
Erikoinen reissu. Päiväkirjasta näkee, että kirjoittaminen on hyytynyt loppua kohden.
PK on kirjoittanut tähän kertomukseen liitettäväksi muisteloitaan ja analyysin siitä, miksi homma meni pieleen, jos vaikka siitä olisi hyötyä jollekulle vaellusta suunnittelevalle diabeetikolle. Mutta kuten PK toteaakin: jos olet diabeetikko, älä lähde näillä ohjeilla matkaan vaan keskustele lääkärin kanssa ja tee itse testejä lyhyemmillä yön yli reissuilla.
Ensiavusta on muistettava se, että potilaalle ei saa antaa mitään suuhun ellei tämä pysty nielemään. Jos tämä on tilanne, on aina soitettava ambulanssi. Vaelluksella kännykkäkatveessa sen sijaan on pakko yrittää jotain. Onneksi juokseva hunaja imeytyy suun limakalvojen läpi, mutta varovasti on toimittava ennenkuin on varmaa, että potilas nielee itse.
Tämä reissun dokumentointi myöhästyi sekavan päiväkirjan takia. Olet otsikoinut tämän "vaelluskertomukseksi", koska olen kirjoittanut alkuperäisen päiväkirjan pitkälti uusiksi. Tässä tämä nyt kuitenkin oli, sellaisena kuin sen muistan. PK:n lisäykset alla.
Jos sinulla on jotain aisiaan liittyvää kommentoitavaa, ota yhteyttä.
-- tyy, 11.1.2009
PK:n analyysi:
"Kyllä insuliinihoitoinen diabeetikkokin voi vaeltaa, tämä reissu oli minun ensimmäiseni ja kuten tarkkaavainen lukija huomaa, ongelmia oli.
Matkaan valmistauduin huolella, kysyin jo keväällä lääkäriltä ohjeita vaellusta varten. Terveyskeskuslääkäri oli vähän nihkeä vaelluksen soveltuvuudesta minulle, mutta samaahan ne lääkärit sanoivat laitesukeltamisestakin: ei muka sovellu. Valitettavasti terveyskeskuslääkäri ei juuri osannut auttaa, laittoi sähköpostiini vinkin kirjasta, jota suositteli. Valitettavasti en ehtinyt koskaan lukea kirjaa, sähköpostinkin olen jo hukannut.
Pähkäilin siis itse miten pitkä- ja lyhytkestoisten insuliinien kanssa tulee menetellä. Normaaliannokseni pitkävaikutteista insuliinia oli 24 yksikköä per vuorokausi. Lisäksi otin lyhyttä about samanverran aina ruokailujen yhteydessä. Koska liikunta kuluttaa sokereita, pudotin pitkävaikutteisen insuliinin yhteen kolmasosaan entisestä eli 8 yksikköön. Päätin myös, etten ota lyhytvaikutteista insuliinia ollenkaan!
Aika rankkoja juttuja, älä tee näin!
Vaelluksen aikana otin "naksuja" eli nopeaa hiilihydraattia sisältävää syötävää. Naksuina minulla oli päivää kohden yksi suklaapatukka ja noin 60 grammaa kuivattuja sekahedelmiä & rusinoita. Otin naksuja aina kun tuntui siltä. Käytännössä kerran tuntiin.
Mittasin sokerit (varamittari muuten mukana tyy:n rinkassa ;)) pari - kolme kertaa päivässä. Tärkein mittaus on mittaus ennen nukkumaanmenoa. Normaalisti siis ei-vaelluksella tavoite arvo minulla on kahdeksan (8 mmol/l siis). Vaelluksella tämä ei kuitenkaan päde. Koska liikunnan määrä on erittäin suuri, putoavat sokeritkin erittäin paljon.
Liikunta näkyy sokereissa parikin päivää. Normaalisti pitkävaikutteisen oikea määrä säädetään siten, että nukkumaan mennessä ja aamulla herättäessä sokerit ovat samat. Tuo yksi kolmasosa toimi minun kohdallani varsin hyvin. Ongelma tuli. No kuinkas sitten kävikään. Mittasin nukkumaanmenosokerit ja ne olivat liian korkeat... Hitsi 15,3... Laskin siis sokereita lyhytvaikutteisella insuliinilla... Otin lyhyttä 4 yksikköä.
En ottanut huomioon sitä, että päivällisestä ei ollut kulunut kahta tuntia, päivällinen oli viivästynyt... Yöllä sitten sokerit putosivat ja taju lähti. Onneksi ensiapu oli tarkoin käyty läpi tyy:n kanssa ennen matkaa ja pääsin takaisin elävien kirjoihin.
Ensiapua varten matkassa on aina pullo juoksevaa hunajaa. Se nimittäin imeytyy suun limakalvojen kautta vereen, jos ei pysty nielemään. Tajuttomana nieleminen on muuten vaikeaa.
Olen ollut vaeltamassa joka kesä vuodesta 2004 alkaen, eikä muina kesinä ole tajua enää lähtenyt. Sittemmin olen keskustellut asiasta sokeritautiin erikoistuneiden lääkäreiden kanssa ja kuullut, että jopa maratooniakin voi harrastaa.
Nykyisin olen pudottanut pitkävaikutteisen insuliinin noin neljäsosaan normaalista ja otan päivällisen yhteydessä lisäksi lyhytvaikutteista insuliinia, ettei sokerit nouse liian korkeiksi. Aamuisin joudun tosin aika usein säätämään lyhyellä insuliinilla sokereita alaspäin, joten pieni pitkävaikutteisen nosto lienee paikallaan.
Yllä olevat ohjeet toimivat minun kohdallani, enkä voi ottaa vastuuta toimivatko ohjeet jollakin toisella diabeetikolla. Ainakin faktaa on se, että diabeetikkokin voi harrastaa vaeltamista."