Pääsivulle Lapin vaelluksia Kaldoaivi elokuussa 2009
Ensimmäisellä viikolla satoi, satoi ja satoi kuusi päivää lähes taukoamatta.
Tämän reissun valokuviin en ole kovin tyytyväinen ja kuvaaminenkin oli jotenkin väsynyttä. Siitä huolimatta, kuvakooste on nähtävissä.
Vaelluskertomus
Erämaassa on erilaista. Siellä ei tarvitse odottaa. Ei aamua, ei iltaa, ei junaa lähteväksi eikä postia saapuvaksi. Mutta voi toki odottaa, jos niin haluaa. Mitä tahansa.
---
1. Hellettä Kenesjärvellä
Kuumuus. Linja-auton ilmastointi ei toimi kunnolla ja hiki kastelee odottamisen sietämättömän pitkäksi. Olo on huono junassa hankitun krapulan jäljiltä; että pitikin taas. Tosin seura oli hyvää ja juttua riitti, kiitos siitä matkakumppaneille. Ivalossa nautittu järjettömän kokoinen pitsa ei löydä tietään suolistossani ja minä hikoilen kylmää ja kuumaa hikeä yhtä aikaa - hikoilen ja toivon, etten olisi tässä.
Sitten, viimein, minut jätetään Kenestuvan kohdalle ja olen yksin. Kenestupa on kiinni, mutta ei se enää ole osa omaa maailmankaikkeuttani. Käytän tätä paikkaa vain lähtemiseni maamerkkinä, voidakseni kertoa kun kysytään. Muussa tarkoituksessa sitä ei ole minulle enää olemassa.
Asfaltti polttaa ja tiedän, tai kuvittelen, jo olevani jossain muualla. Mäntykankainen rinne tuonnepäin, 200 metriä nousua järville, löysät pois.
Kun sitten ensimmäiset sadat metrit rinnettä ovat kastelleet paitani tiedän, että vauhtini on liian kova, ja tiedän, että minulla ei olisi kiirettä. Silti minua vie nimetön voima, jota voin vastustaa vain vähän. Kuumuus ei auta jäsentämään tavoitettani ja päädyn juoksemaan ensimmäisen vaelluspäivän vimmaisen juoksun - tuonne jonnekin.
Mäntykangas muuttuu skaidiksi, hiki valuu ja vesipullo on tyhjä. En täyttänytkään sitä Ivalossa, niinkuin minun piti. En ole oppinut yhtään mitään.
---
Olen tässä taas. Ukkonen rummuttaa, sisäteltta luo saman auringonkaltaisen valon ilmasta riippumatta, eikä kaatosade viilennä olotilaa. Valo, lämpö ja kosteus ympäröivät kuin tropiikissa. Vaellusiltapäivä oli kuuma, eikä vettä ollut mukana lainkaan, omituinen ajatus, muuten. Jano, jano, jano. Muistan järven, jonka ranta oli jängän saartama. Juoksu jatkui. Muistan puron, joka oli muka liian kaukana reitiltä. Juoksu jatkui. Muistan joen sivuhaaran jonka ylitin, mutta en juonut koska kumartuminen oli liian vaivalloista. Jano.
Jano.
Viimein sain tarpeekseni juoksemisesta ja rinkka putosi selästäni. Kun nyt katson karttaa, ei reitissä ole mitään järkeä, ei ajatusta, ei suunnitelmaa. Mutta olenpahan kuitenkin tässä, samahan tuo ja janokin on sammutettu.
Huomenna, vannon sen, en anna itseni enää juosta. Jokin vesilintu, lokki, huutaa järvellä ja minut ympäröi huumaava suopursun tuoksu.
Kuuntelen radiosta ohjelmaa, jossa keskustellaan kirkon kannasta homoparien siunaamiseen. Minua asia ei juuri kiinnosta, kirkko saa tehdä tai olla tekemättä minun puolestani mitä tahansa kunhan ei puutu minun elämääni. Ennen nukahtamistani ajattelen kuitenkin, että piispat ovat kuin poliitikkoja, ainoastaan sillä erotuksella, että he eivät koskaan joudu tilille pötypuheistaan. Poliitikot ehkä aina silloin tällöin.
2. Jänkää, hilloja, luurankometsää sekä haamuhyppy
Sataa koko yön ja aamun säätiedotus lupaa lisää. Sateen hetkeksi tauottua laitan vaatteet kuivumaan narulle. En aio pitää muutenkaan kiirettä, koska hosumisen on loputtava. Ensimmäinen päivä oli jälleen katasfrofaalisen hermostunut. Niin on aina, kiire pois jostakin.
Helle on poissa, mutta lämpötila on silti 20 astetta ja hikoilu jatkuu tänäänkin.
Rinkan pakkaus tuntuu oudolta, vaikka olen pakannut samalla tavalla jo vuosia. Jotain on nyt kuitenkin muuttunut niin, että tavarat eivät oikein tahdo löytää paikaansa. Kalastusvälineet, enemmän elektroniikkaa ja paristoja? Luulen myös, että rinkan lähtöpaino ei ollut järkevissä rajoissa. En punninnut valmista pakkausta, mutta tunnen sen liikapainon jaloissani.
Lähden etenemään rauhassa, katsomatta kartaa. Tämä kostautuu järven rannassa, jossa joudun toteamaan joen olevan rannan puolelta ylittämättömän. Vettä on paljon, eikä mutaisen ojan kahlaaminen tule kysymykseen, on siis palattava takaisin. Kiertäminen syö aikaa ja kilometrejä, mutta en anna itseni hermostua, koska olen päättänyt olla jo perillä.
Suo ei päästäkään minua etenemään vähään aikaan, koska joudun marjanpoimintaan. Tästä viivytyksestä en ole lainkaan pahoillani, sillä yksi syy ajankohdan valintaan oli juuri tämä: hillat ovat kypsyneet.
Poimin kultaisen bonukseni ja nousen kiviseen rinteeseen aavistellen edessä olevaa hidasta etenemistä.
---
Kala ei syö.
Saavuin tähän leiriin märkänä ja hikisenä, läpi rakan, skaidin ja hiljaisen luurankometsän. Hiljaisuuden rikkoi vain yksinäinen bitjuus, kapustarinta, joka vihelteli tunturissa.
Alkumatka oli rankka, kivinen. Viimeinen neljä kilometriä taas taittui helpossa paljakassa reilussa tunnissa. Olin etukäteen tietoinen alueella kahtena edellisenä vuonna tapahtuneista hallamittarin aiheuttamista laajamittaisista tuhoista, mutta silti nuo alueet olivat masentavaa katsottavaa. Monin paikoin aluskasvillisuuskin oli kuollut. Toisin paikoin taas kasvoi korkeaa heinää. En tiedä liittyykö heinän kasvu jotenkin hallamittarituhoon vai onko se normaalia näillä seuduin.
Heittelen järvellä huvikseni, vaikka kaloista ei ole merkkiäkään, onpahan jotain tekemistä. Kamera mököttää teltan lattialla. En ole juuri kuvaillut, tulinko tänne siis kalastamaan? Ei, en tullut. Tulin tälle reissulle yksinkertaisesti tästä syystä: haluan selvittää, mitkä vaellusmotiivini ovat.
Aloitin kalastamisella, mutta nyt huomaan, että olen menettänyt saalistusviettini. Sitten sairastuin lyhyeksi ajaksi kultakuumeeseen ja tulin Lappiin etsimään seikkailua. En juuri löytänyt kultaa. Sitten tulin tänne olemaan yksin ja etsimään vastapainoa työlle, kunnes löysin uutta vaellusseuraa vanhasta opiskelukaveristani. Mutta kaipasin yksinvaellusta, joten päädyin tekemään useamman vaelluksen kesässä. Sitten aloitin talvivaellukset, koska en kestänyt koko pimeän vuodenajan jatkuvaa vaellustaukoa.
Nyt kaipaisin seuraa, koska olen yksin. En ole varma, miksi teen näitä matkoja, en ole koskaan ollut. Mikä se on, hiljainen voima, joka saa minut avaamaan karttalehden ja suunnittelemaan aina uutta ja uutta retkeä. Minä en tiedä.
Katson tylsänä järvelle, joka ei nyt ole niin kuollut kuin pari tuntia sitten ja luulen näkeväni pieniä tuikkeja joen suussa. Tuijotan harmaaseen vedenpintaan, jota rikkoo vain tuulen hento väre. Näinkö väärin? Ennalta varoittamatta, hopeinen kylki nousee veden kalvosta ja pyrstö piirtää ilmaa hetken, sitten näky on ohi. Hätkähdän ja heitän. Lippa osuu juuri siihen missä kala äsken hyppäsi, mutta mitään ei tapahdu. Heitän vielä, eikä kelpaa nytkään. Vettä piirtää nuoli joka suuntaa joelle ja sitten järven pinta on taas tyyni, kunnes alkaa tuulla ja sataa hiljakseen.
3. Harjusmuhennosta
Sataa, sataa, sataa. Ei ole kylmä ja yöllä oli jopa tukahduttavaa. Nukuin makuupussi auki, käyttäen sitä vain kevyenä peitteenä. Hyttysiä on nimeksi, hyvä niin.
Sade jatkuu. Pakkaan merinovillaisen alusasun ja villasukat vesitiiviisti, vaihdan päälle hikipaidan ja puolimärät sukat. En viitsi kastella kuivia vaellussukkiani, joita suojelen viimeiseen saakka, samoin kuin villakerrastoa, villasukkia, pipoa ja paksumpia hanskoja. Vaikka kaikki muu olisi märkää, niin tämä pussillinen lämpimiä vaatteita ja sisäteltta tulisivat aina pysymään kuivina.
Pakkaan rinkan samalla irrottaen sisäteltan, joka on koko yön jatkunee sateen jäljiltä edelleen täysin kuiva. Laitan sen erikseen kuivapussiin suojaan kaikelta kastumiselta. Ulkoteltta menee toiseen kuivapussiin, ettei se kastele rinkan sisusta.
Kävelen vielä joelle heittelemään, mutten näe merkkiäkään kaloista. Siirryn hetkeksi ylemmäs salmeen. Pari pientä tuikkia vastarannalla, muuten ei mitään. Rinkka on pakattu, mutta ei huvittaisi kävellä. Tässäkään ei ole minulle enää mitään. Palaan jo purettuun leiriin ja istun alas, en juuri ajattele, kunhan vain oleksin.
Lopulta nousen, nostan rinkan selkääni ja suuntaan ylös kohti luurankometsää. Istun vielä hetken hiljaa kaatuneen koivun rungolla ja luulen ymmärtäväni. Nyökkään itsekseni, jatkan matkaa. Hiki virtaan ja aivin laki on tuossa ihan kohta. Taidan puhua itselleni, poluille ja kiville. Jo nyt? Tavallisesti siihen menee muutama päivä.
Pitkä heinikko peittää ankeita metsiä. Näkymä ei tunnu sopivan mihinkään vuodenaikaan. Vaellan aivin yli epätodellisuudessa, kiroan riekonmetsästäjien huolimattomuutta ja välinpitämättömyyttä, ihailen katajaista, surullisen kaunista rinnettä.
Sitten yhytän uran, jota jatkan itään aivan liian kovaa vauhtia. Mikä näissä valmiissa urissa oikein on, että niitä pitää aina juosta?
---
Kaldoaivin erämaa on kaunis, hallamittareiden jälkeensä jättämistä luurankometsistä ja sateisista ilmoista huolimatta. Istun järven rantapenkalle virvelini kanssa ja viivyn siinä hetken katsellen kirkasta vettä.
Tämä paikka oli saapuessani kuin vihreä keidas muuten ruskettuneen koivikon keskellä. Selvästi useasti käytössä ollut asento oli sotkuinen, joten jouduin maisemoimaan sen saadakseni mielenrauhan. Keräsin säilykepurkit ja roskat, hautasin ne ja kannoin sylillisen risuja vanhalle nuotiopaikalla. Tänään ei ole satanut aamupäivän jälkeen, joten jos kalaa tulee, toivon saavani sen hiillostettua. Järvi on kirkasvetinen, hiekkapohjainen. Harjusjärvi, miksipä ei?
Totta tosiaan. Heitän lähirannassa vain neljä kertaa, kun tunnen vavan taipuvan ja näen kookkaan kalan hahmon kirkkaassa vedessä. Mutta mitä: porsaan kokoinen kala? Olisi vähempikin riittänyt. Olin eilen huolestunut siitä, että ei ole kaloja. Nyt olen huolestunut siitä, että ne ovat liian isoja.
Harjus nousee rantavedestä helposti, kun nappaan sitä niskasta kidusten takaa. Se on purrut uistinta lujaa ja niellyt 12 grammaisen pajukaijavärisen Loton syvälle kurkkuunsa, ei kuitenkaan niin syvälle, että siiman katkeaminen sen hampaisiin olisi ollut mahdollista. Lopetan kalan puukon hamarapuolella, lasken veret ja suolistan sen saman tien, niinkuin minulla yleensä on tapana.
Ihmettelen saalistani. Mittaus antaa tulokseksi 48 cm, mutta vaakaa minulla ei ole. Huomaan, että minun olisi kai pitänyt kuvata kala ennen sen suolistamista, nyt se näyttää kovin laihalta. Joka tapauksessa, kalastus tällä järvellä on päättynyt vain vajaa 10 minuuttia sen alkamisen jälkeen.
Istun mutkaisen tunturikoivun rungolle ja katselen järvelle. Sade yltyy jälleen, joten kalalle on viisainta keksiä jotain muuta kuin hiillostaminen. Tyydyn siis valmistamaan sadepäivän harrimuhennoksen, jonka lisäksi graavaan pyrstöpuolen kalasta. Suolattu harjus, se on erinomaista näkkileivän päällä.
Nukuttaa. Oli hyvä päivä ja mieleni on levollinen.
4. Buksajärven maahisten kirous
Tuuli on kääntynyt koilliseen, suuret tunturi, Guorboaivi ja Kaldoaivi, ovat peittyneet murkuun. Ilman liike on märkää. Ei varsinaisesti sada, mutta kaikki on kosteaa. Pohjoisen meren tuuli.
Herään hitaasti, uni viipyy kauan. Lopulta keitän puuron, teen leivät. Aamiainen on tavallista parempi, näkkileipäkin graaviharjuksella silattu.
Päivän reitti ei aukene helposti. Tuijotan karttaa ja päässäni risteilevät vaihtoehdot, eikä mikään niistä ole mieleeni. Olisi hyvä jäädä lepopäivällekin, mutta tällaisilla ilmoilla on mukavampi kävellä ainakin vähän. Nyt on viileääkin, hiki ei enää virtaa.
Idässä, järven takana aukeavat palsasuot, jotka ehkä nyt matalan veden aikaan ovat helposti ylitettävissä. Päätän oijustaa suoalueen halki, enkä vähiten vuodenajan takia vaan mielessäni ovat taas hillan kultaiset marjat, jotka tekevät soista tähän aikaan vuodesta erittäin hidaskulkuisia. Alkaa sataa, aamutoimet venyvät pitkiksi. Taivaanranta on hieman kirkastunut ja murku jättänyt ainakin osaksi suuret tunturit.
Sade yltyy. On järkevintä purkaa leiri ja pakata rinkka ulkoteltan suojissa, varusteiden kastumatta. Näillä keleillä mukavuutta rakastava vaeltaja on hyvillään kunnollisista varusteista.
Saan rinkan selkääni ja kävelen järven rantaa pohjoiseen. Leiriytymiseen valitsemani vihreä saareke muuttuu mittareiden syömäksi raiskioksi; tähän on nyt tottuminen. Valmistautuneena kiertämään järven pohjoispään lahukan olen hieman yllättynyt siitä, että pääsenkin kapeikosta yli pelkillä vaelluskengillä jalkoja kastelematta.
Ei ehkä fiksu suoritus, mutta joskus hullulla on tuuria.
Suot ovat kauniita paikkoja. Siksikään niitä ei pitäisi aina kiertää, mutta tähän aikaan vuodesta se olisi sulaa hulluutta. Vietän jälleen pitkät ajat syöden, keräten lakkoja ja ihaillen jängän kauneutta.
Suo ei päästä minua kulkemaan suoraan, vaan joudun palaamaan ja etsimään kulkukelpoista reittiä. Upottavat nevat ja korkeat vaivaiskoivikot vaihtelevat, mutta en pidä kiirettä ja kulku on leppoisaa. Luulen taas ymmärtäväni, mieleni täyttää levollisuus ja luottamus kaiken yksinkertaisuuteen. Suo ei ole vihollinen, vaikka onkin märkä. Syön lakkoja ja elän, kohta suo on ylitetty.
Jängän jälkeen otan suoran kompassisuunnan Buksajärvelle, jossa olen ajatellut yöpyväni.
---
En tunne oloani hyväksi, sillä vastarannan kylä on liikaa yksinäisyydenkaipuulleni. Tiedän, ettei minua tässä kukaan häiritsisi, mutta en silti halua jäädä, vaikka leiripaikkakin olisi erinomainen.
Vaikka olen väsynyt, katson kartasta seuraavan kohdejärven ja lähden.
---
En voi ymmärtää tätä, olen eksynyt. Seuraavalle järvelle piti olla vain hieman matkaa, mutta olen tullut jo selvästi enemmän, enkä siis tiedä missä olen. Olo on kummallisen sekava ja väsynyt. Sainko päälleni jonkun maahisten kirouksen, kun en kelpuuttanut minulle osoitettua täydellistä leiriä. Nyt olen väsynyt ja harhassa reitiltä, vesipullo on tyhjä ja edessä suo, vaikea sellainen, ehkä jopa kulkukelvoton. Katson karttaa ja kohdejärvi on selvästi jäänyt taakse, enkä siksi halua palata. Yli siis, mutta juomavettä ei taaskaan ole. En täyttänyt pulloa Buksajärvellä. Ne maahiset...
Valitsen uuden kohteen, vaikka minulla ei ole mitään käsitystä, millainen tämä uusi järvi on. Tunturiylänköa, suomaata lähellä, joten voi olla ihan mitä tahansa. Tuosta suoraan kuitenkin, mitä muuta voin tehdä.
---
Taas tätä. Järven mutainen ranta ei päästä minua hakemaan edes vettä. Sateen jäljilta kiviset vesikuopat ovat tulvillaan, joten täytän pulloni yhdestä ja pystytän teltan 100m päähän järvestä, jonka musta liejuinen ranta ei houkuttele.
Nestehukka, janottaa ja pää on kipeä. Matkalla oli ollut suota, upottavaa liejua, pajuhelvetti; melkein liikaa väsyneelle janoiselle. Buksajärven maahisten kirous, ylimieliselle kulkijalle langetettu?
5. Guorboaivi sumussa
Sataa ja tuulee, on Kaldoaivi-ilma. Herään hiljakseen, voimistuva hätä pakottaa viimein nousemaan. Maisema on lohduttoman usvainen, mutta nyt minulla ei yllättäen olekaan tavannomaista "kosmista vitutusta", joka aina käväisee kylässä näihin aikoihin. Jotenkin kaikki tuntuu kuuluvan tähän. Vaellus, niinkuin elämäkin, on palapeli jonka palat ovat joskus hukassa, mutta nyt kaikki näyttää juuri siltä miltä pitääkin. Buksajärven maanalaisten kirouksesta huolimatta olen perillä ja mieleni on levollinen.
Sade taukoaa hetkeksi. Murku peittää tunturit paksuna ja voin vain kuvitella minkälainen näkyvyys Guorboaivilla on nyt, sinne olisi kohta matka. Voisin kiukutella mielessäni sitä, että viime vuosina on murkua riittänyt aina kun on ollut maisemia tarjolla, mutta nyt tuntuu siltä, että tämä on juuri oikein; palan innosta nähdä Guorboaivin. Se on erilaista, sillä koska sumussa ei voi katsoa kauas, on katsottava lähelle.
Taivaalla on muutama kirkkaampi kohta, ehkä tilanne muuttuu. Useinhan ilma selkenee Lapissa iltapäivällä.
---
Guorboairahppatin rikkonaisella huipulla alkaa väsyttää. Tuuli yltyy ja piiskaa vettä kasvoilleni. Laitan rinkan suurta kiveä vasten ja istun sen suojaan syömään suklaapatukkaa. Täältä näyttää taas olevan kännykkäyhteys, joten lähetän viestit kotiväen suuntaan ja kavereille.
Jatkan matkaa, kävelen rauhallisesti, kunnes saavutan mönkijäuran. Sitä pitkin Guorboaivi on kohta lähes ylitetty. Matka etenee, mutta on märkää ja kylmää, pitkiä taukoja ei viitsi pitää. Huipulla on romahtanut kolmiomittaustorni, joka vaikuttaa sumussa kuin rantaan haaksirikkoutuneelta laivalta.
Hartioita pakottaa, polvet ovat kipeät, kengät kosteat. Tässä kelissä ei pitkän päälle mikään pysy kuivana. Saa nähdä, miten kameran käy. Se on minulla, kuten tavallista, sadetakin alla Lowepron vyölaukussa.
---
Tuulee. Vesi lentää vaakasuoraan. Melkoisen ankeaa, vaikka murku onkin hellittänyt niin, että näen isomman järven rantaviivan. Kun saavuin tähän kahden järven kannakselle, olin kävellä ohi molemmista järvistä, niin sankkaa sumu oli. Isompaa järveä en nähnyt ollenkaan muutaman kymmenen metrin päästä, vaan sen kaartuva rantaviiva hämäsi silmää saaden sen näyttämään kuin kukkulalta. Ihmisen aivot ovat avuttomat ilman kiintopisteitä ja mielikuvitus paikkaa loput.
Nyt lepään. En ole niin kova kalamies, että menisin tuohon säähän heittelemään. Sitä paitsi, harjusta on vielä jäljellä.
Ilma selkenee iltaa kohden, vaikka sadepilvet vieläkin kiertelevät. Nyt näen millaiseen paikkaan olen tullut.
Iltaa kohti murku palaa, joten epäilen kelien jatkuvan sittenkin samanlaisina. Huomenna menen katsomaan Kammia, vaikken niistä pahemmin välitäkään, mutta se on kuulemma paikallinen nähtävyys.
Ajattelen kaikenlaista. Luulen, että vaellukseni ovat mielikuvitusvaelluksia. En oikeasti ehkä olekaan täällä tai ainakin tämä on vaeltajan mielikuvitusmaa, ei oikea Saamenmaa.
6. Kammille
Sataa. Säätiedotus lupaa poutaa illalle, saapas nähdä. En piittaa tiedotuksista, pakkaan ja suuntaan Kammille, suorinta tietä ja soiden poikki.
---
Lakkoja, paljon lakkoja. Etenen hitaasti sekä maaston että marjanpoiminnnan takia.
Nousen vaaralle. Minulle tutut Itä-Kaldoaivin maisemat avautuvat ensimmäistä kertaa tästä suunnasta, mutta tuntuu kuin olisin palannut kotiin.
Jänkä on vetinen, sataa ja on kylmä. Joudun kiertämään märimpiä paikkoja useaan otteseen. Valokuvaaminen ei oikein onnistu, kameralaukku alkaa jo kastua.
---
Kammi. Voin kuvitella miten tämä on turvallinen satama talvella, mutta jäisinkö tänne vielä Lapin kesän viimeisten valoisien öiden aikaan, jolloin se on selvästi vankila. Niin huono ilma ei ole, eikä tule.
Istun hetken, syön vähän, hyvästelen Kammin ja lähden.
---
Ilma ei vielä poutaannu, lupauksista huolimatta. Ylitän Pulmankijoen ja laitan leirin rantatörmälle. Täällä ei kuulu kännykkä, ei radio, joten turha pähkäily säätiedotusten kanssa jää pois.
Näitä soita kulkiessa tulee mieleen, että ei Kaldoaivi ole mikään Muotka tai Saariselkä, jossa 20 km päivämatkat ehkä ovat inhimillisiä ja järkeviä. Täällä 1 km suota saattaa joskus olla pitkä. Minä en laske päivämatkoja mielelläni ollenkaan kilometreissa, yritän ainostaan pitää kulkuajan maksimissaan 6 tunnissa.
Sataa, on kuin jossain olisi jäänyt hana auki. Tai sitten Buksajärven maahisten kirous on voimallinen ja yltää tänne saakka.
Väsyttää, hyvää yötä.
7. Lompolon tammukkadilemma
Ripustan vaatteet kuivumaan, on puolipilvistä ja viimeinkin poutaa. Aurinko on tervetullut näky monen päivän sateen jälkeen.
Pilvet siirtyvät ja kohta on sininen taivas. Käyn heittelemässä joella. Saaliina on pieni tammukka, jonka päästän vapauteen. En kalasta enempää.
Varusteet ovat melkein kuivat ja vain toinen kenkä on hieman kostea. Tummia pilviä liikkuu, joten pouta ei ole varma vielä. Odotan kenkien kuivumista, koska ei ole kiire. Ötököitä ei ole lainkaan, voin rauhassa nauttia auringosta.
---
Lähden matkaan iltapäivällä, pikkuhiljaa, ja tähtään tänään vain seuraavan joen varrelle. Tämä olisi lyhyt päivä.
Sadekuuroja kiertelee koko päivän ajan, mutta ilma on hieno. Etenen kaikessa rauhassa, satakoon jos sataa.
Päivän aikana minua kastelee vain muutama pisara, eikä sadevarusteita tarvita. Löydän hienon paikan lompolon rannalta ja taimenten tuikit tervehtivät jo kaukaa. Pääsen joestakin yli kiviä pitkin kenkiä riisumatta. Se on ehkä turhaa taiteilua, mutta sujuu lopulta hyvin. Vaellussauva on tässä ehdottoman hyvä apu.
---
Kalastus täällä on vähän kaksipiippuinen juttu. Sääntöjen mukaan se on hyvinkin yksinkertaista, mutta käytännössä ongelmallista. Lompolon ja joen kalakanta on käsittääkseni purotaimenta eli tammukkaa, jonka alamitta on sekin säädetty 40 cm:iin. Kasvaako tammukka edes näin kookkaaksi? Mistä tiedän, että ne ovat tammukoita? Käytännössä tässä olisi siis vaan heiteltävä, kiusattava kaloja ja toivottava riittävän kookkaan yksilön tarttumista.
Mutta padassani on nyt 3 tammukkaa, mitaltaan alle 30 cm, siis selvästi alamittaisia. Kaksi suurinta niistä oli myös mätikaloja, joten olen kaksinkertainen kalastusrikollinen, sillä olen tappanut alamittaisia emokaloja. Mutta ne ovat siis tammukoita, koska saavuttavat sukukypsyyden noin pieninä?
Tiedän, ettei kalojen mahdollinen tunnistaminen tammukoiksi riitä perusteeksi ja olen rikkonut kalastussäännöksiä, alamitta on alamitta. Olisi kuitenkin ollut ilmeisesti sallittua jatkaa heittelyä, suuremman kalan toivossa, mutta niitä tuskin tässä on. Syönti joella oli niin hyvä, että kala oli kiinni lähes jokaisella heitolla. Ei auttanut sekään, että laitoin suurimman lippani, 12 g Loton ja sekin kelpasi. Päätin sitten lopulta tappaa kolme "vähän suurempaa" ruokakaloiksi. En tunne olevani mitenkään erityisen suuri rikollinen tämän teon tehtyäni, vaikka en kehotakaan ketään seuraamaan esimerkkiäni. Olen tetysti vähän tyhmä, koska kerron rötöksistäni julkisesti.
Hieno ilta. Selkään koskee hieman ja väsyttää, olisi lepopäivän aika, mutta olen jo liian lähellä "kotijärveäni", joten tuskin maltan jäädä. Huomenna on lauantai, viikko on siis mennyt. Jo nyt?
Yö hämärtyy kylmään tyyneen murkuun, joka kastee teltan päältä ja sisältä.
8. Kotileiriin
On täysin tyyntä ja teltta tippuu vettä sisäkatosta. Ihmettelen, pitäisikö tuuletus avata kokonaan vai sulkea tällaisella kelillä. En osaa ajatella, termofysiikka ei ole vahvimpia puoliani.
Murkua. Se voi haihtua tai muuttua lamusateeksi, mutta voi se jäädä entiselleenkin. Muistivihko on märkä koska oli yön ilman muovipussia teltan lattialla. Nyt lyijykynä ei oikein tahdo tarttua paperiin.
Taitaa vaivata pienoinen koti-ikävä ja alakulo. Ilmat voivat olla osasyynä, kyllä märkiä on jo minusta ollut tarpeeksi. Vaikka turha murehtia sellaista, mihin ei voi vaikuttaa. Murehdinko yhä tammukkadilemmaa?
En viitsi vielä nousta vaan käyn lukemaan ja kuuntelemaan radiota, joka taas kuuluu välttävästi. Polvet ovat jäykät ja vasemman jalan jälkäpöytä kipeä. Se alkoi kipeytyä suolla matkalla Kammille, jonkun liian pitkän harppauksen seurauksena. Luulen, että rinkan lähtöpaino tälle reissulle oli aivan liian kova, veikkaan 26-27 kiloa, vaikka en sitä punninnutkaan. On jatkettava varusteiden kevennysprojektia, jos meinaan jatkaa näitä matkoja.
---
Olen kotona. Lasken rinkan ja pyydän lupaa jäädä. Vain muutama kilometri kirkastuneessa säässä ja olen jo tutulla järvellä, jolla olen ollut useasti aiemmin. Tästä on tullut isojakin taimenia ja ajattelen jääväni ainakin kahdeksi päiväksi.
Pystytän teltan, kerään tulipuita, mutta en pidä kiirettä. Ellen löydä tästä paikasta mielenrauhaa jota tulin etsimään, en tiedä onko se tältä matkalta edes löydettävissä ja matkani on silloin ehkä ollut turha.
Koillistuuli puhaltaa ja työntää pilviä jäämereltä. On kylmä, vaikka näenkin vilahduksen sinistä taivasta pohjoisesta. Tuuli yltyy eikä tänään taida olla hyvä polttaa tulia, olin niin vähän suunnitellut. Katsotaan nyt, miten kalastuksen kanssa käy. Tuulee melkein kuin 2 vuotta sitten. Ehkä tämänkin paikan maahiset ovat vihastuneet minulle, täytynee yrittää lepytellä niitä jotenkin.
Niinkuin monessa muussakin paikassa, on vastapäisen vaaran koivujen lehdet syöty aiempina kesinä yhdettömiiin, eivätkä koivut ole ainakaan vielä toipuneet. Asialla on ollut hallamittari, joka mellasti täällä pari vuotta peräkkäin. Sen jäljiltä ovat monet tutut skaidit muuttuneet luurankometsiksi. En tiedä, toipuvatko koivut koskaan, vai onko tuho lopullinen.
9. Lepopäivä
Illalla ei kalaa, aamulla ei kalaa. Ei vilaustakaan, ei edes tuikkeja. Olen jostain syystä alkanut ajatella suurta oluttuoppia ja poronkäristystä. No, nuo toteutuvat viimeistään n. 6 päivän päästä, sillä olen päättänyt lyhentää vaellusta 15 päivän mittaiseksi tai lyhyemmäsi pahasti kipeytyneen vasemman jalan takia. Kalan saantikaan ei ole kummoista, joten se tarkoittaa huonoja pöperöitä loppuajaksi. En ole ehkä kulkenut kalastuksen kannalta optimaalisten paikkojen kautta, mutta ei se ole ollut päämotivaationi, joten mitäs tuosta.
Kova tuuli jatkui yön yli puuskittaisena. Nyt puuskat ovat jo katoamassa ja öinen sadetihku muuttunut pilvipoudaksi. Pilvet rakoilevat hieman, mutta sinista taivasta ei ainakaan vielä näy.
Tihkusade alkaa uudelleen puolen päivän jälkeen ja mieleni synkkenee. Pahus. Kävin päiväretkellä tunturin ympäri. En paljoa tee päiväretkiä yksinvaelluksilla, mutta nyt tein. Tunturin laelta katsoin minulle tuttua Kaldoaivia, täällä en paljon karttaa enää kaipaisi.
Tänään haluan tulistella, oli kalaa tai ei, joten teen pienet ruokatulet ja poltan paperiroskat. Paistan tulella myös lopun toisesta porosalamista. Hyväähän se on tuokin.
Harmittaa, kun kotijärvi ei ole antanut kalaa. En ole enää varma, onko tässä mitään. Sammutan tulet ja päätän heittää vielä hieman, samasta vanhasta paikasta, josta sain edellisellä kerralla taimenen. Tuulee aika paljon ja vesi näyttää mustalta. Ysigrammainen Lotto uistimeksi, lentää hienosti.
Heitän pari kertaa ja aion vaihtaa paikkaa, mutta sitten heitänkin "vielä kerran". Uistin tulee jo 5 m päähän rannasta, sitten siimassa tuntuu äkillinen nykäys ja näen varjon, joka pyörähtää ympäri hyvin nopeasti. Siiman napsahdus tuntuu lekan iskulta takaraivossani.
Miten tämä voi olla mahdollista, siima katkeaa noin helposti? Vaikka kala olisi ollut isokin, ei siima noin katkea. Huono solmu? Vai oliko se hauki, jonka hampaisiin siima katkesi? Ei se hauelta näyttänyt, mutta sitä en saa koskaan tietää. Toinen Lottoni, pienempi 9 grammainen, on tiessään, mutta lipan menetystä enemmän minua harmittaa ajatus taimenesta uistin leukaperissään.
Kierrän järven. Yksi pieni, selvästi alamittainen taimen seuraa, ei ota ja hyvä niin. Mutta tiedän, että täällä on isoja kaloja.
Vasen jalka kipeytyy yhä enemmän. Ei niinkään satu pahasti kävellessä, mutta levossa sitä särkee melkoisesti. Tänään olen ollut yksinäinen. Vaikka vaellus yksin on hienoa, niin nyt kaipaisin juttuseuraa.
10. Taimenen tuikit
Aurinko nousee lähes pilvettömälle taivaalle ja tuuli on tyyntynyt. Mutta kalaa, sitä ei tule ja järvi pysyy mykkänä. Sitten lopetan kalastuksen ja katselen järveä pitkään.
Puran leirin ja lähden. Kotijärvi jää taakse, enkä tiedä palaanko sinne enää koskaan. Pohjoistuuli palaa ja on kylmä, mutta ilma on kaunis.
---
Kylmenee vielä iltaa kohti ja kohta on suorastaan jäätävää, mutta hyvin kaunista. Kalastaminen ei huvita. Jalan kipeytymisen takia olen joutunut oijustamaan suoraan kohti Pulmankijärveä ja reissu lyhenee huomattavasti, fiiliksetkin laskevat. Tällä vauhdilla matkaan menee vielä kolme päivää, ennenkuin olen Nuorgamissa. Kiirehän ei tietysti ole, mutta harmittaa reissun lopun lässähtäminen. En uskalla enää lähteä länteen, kuten alkuperäinen suunitelmani oli. Jalan kipu on sen verran kova, että on parempi pelata varman päälle ja kävellä rauhassa suoraan Nuorgamiin. Jalan kanssa kyllä pärjään, mutta nyt kipu tuntuu jokaisella askeleella, joten vauhti on hiljainen, taisin tulla semmoisen 1,5 km/h tänään.
Välijärvellä oli kalastajien leiri, enkä halunnut jäädä siihen, vaikka se oli alkuperäinen suunnitelmani. Sen sijaan hipsin kiireesti eteenpäin.
Vaikka välillä kaipaankin juttuseuraa, olen silti mieluummin omassa rauhassani ja niinpä jatkoin seuraavalle järvelle. Tämä on lähes yhtä kaunis paikka kuin ensimmäinenkin ja täällä olen yksin.
Leiriydyn ja asetun lepäämään. Jarvi on tuossa, mutta en kalasta, koska en tarvitse enää kalaa. Ajattelen mielessäni, että tulen Lappiin ehkä vain luomaan ja tallentamaan muistoja, jotka ovat monin verron voimakkaampia kuin mikään ulkomaanmatka turisteille tehtyyn rahanpyydykseen voisi tarjota. Niissäkin olen ollut ja joskus viihtynyt hetken. Mutta en enää.
Ennenpitkää, näin toivon, muistoista syntyy tarinoita.
Aurinko paistaa ja sataa. Tuo naurettava pilvi! Miten se voi kuvitella olevansa sadepilvi? Silti, se maalaa sateenkaaren taivaanrannasta taivaanrantaan.
Oikeassa elämässä pienet sateenkaaret tuotteistetaan ja joku keksii tehdä niillä rahaa. Sitten ne muuttuvat sonnaksi, joka kerta.
---
Kalastusviettini on palannut. Minulla ei kuitenkaan ole aikomustakaan mennä heittelemään järvelle umpimähkään. Sen sijaan istun rantakivelle antaen laskeutuvan auringon hyväillä järven tyyntä pintaa. Jokin pieni lentää epävarmoin siivin, laskeutuu alemmas ja koskettaa veden pintaa. Kalvon toisella puolella on saalistaja.
Saalistan minäkin.
Tuikki alkaa niemen takaa, siirtyy pisahdellen lähemmäs, sitten ohitseni. En tee mtään. Perässä seuraa toinen tuikkirenkaiden ketju, jonka aiheuttaja on selvästi isompi kuin tämä ensimmäinen. Taimenet kiertävät järveä.
Pinta tyyntyy hetkeksi. Sitten tuikkaa taas ja minä heitän. Tämä on oikeastaan epäreilua, ajattelen, koska miten saalistava taimen muka voisi olla ottamatta?
Heitto osuu. Alan kelata, enkä ensin tunne mitään. Sitten kevyt puraisu, toinen. Nykäisen vapaa, kalan epävarmuus katoaa ja se on kiinni.
Tunnen, ettei se ole mikään jättiläinen, mutta ei aivan pienikään, kelajarrukin pärähtää pari kertaa. Vedän kalan rantakivikkoon, nostan se niskasta maille ja lopetan sen. Ei kala iso ole, mutta täyttää mitan.
Tuikit jatkuvat, mutta minä olen jo kalastanut, heittänyt vain yhden heiton, kalastusfilosofiani mukaisen täydellisen suorituksen. Istun alas katselemaan järvelle, jonka laskeva aurinko punaa.
11. Paluu alkaa
Upea, upea päivä. Olen levännyt, minulla ei ole hermostuneita eikä huonoja ajatuksia. Aamiaiseksi saan syödä tavallista paremmat näkkileivät.
Pakkaan ja lähden kohti Pulmankijärveä.
---
Pulmankijoen ylitettyäni istun paljain jaloin ja mietin poislähtöä. Taitaa pitää laittaa leiri, ettei maantie tule vastaan liian nopeasti. Olisiko pitänyt jäädä järvelle vielä yhdeksi yöksi? No, tehty mikä tehty, tässä ollaan.
Matkalta löytyi jälleen jälkiruokaa, tai sitten lounasta, ihan miten sen ottaa. Lakkoja oli paljon, osa tosin ylikypsiä. Tällä kertaa en poiminut mitään mukaan, vaan söin kaiken mitä löysin.
Pulmankijoen laaksossa on yllättäen mäntyjen lisäksi myös haapametsiköitä. Erikoinen näky näin pohjoisessa.
---
Davnajohka. Tästä on vain 6 kilometriä Pulmankijärvelle ja pystytän toiseksi viimeisen leirin. Lähden huomenna myöhään liikkeelle ja yritän välttää tietä, jolle laskeutuisin vasta torstaina. Siitä alkaai todennäköinen pikamarssi Nuorgamiin.
Tunnelma on alakuloinen. En oikein tiedä mitä ajatella, sillä reissu on ollut hyvä eikä syytä melankoliaan olisi. Pulmankijoen ja Moresveijohkan välimaasto lähellä jokien yhtymäkohtaa on kaunista ja mielenkiintoista aluetta. Myös Pulmankijoen laakson länsirinteet ovat olleet positiivinen kokemus. Mäntymetsiä, vihreitä kosteikkoja ja yllättäen haapoja, jotka joskus luurankomaisesti pystyyn kuolleina, tuhansia taimia ympärillään, antavat vaikutelman jostain ihan muusta kuin pohjoisimmasta Lapista.
Mäntyä kasvaa myös paljon, vaikka varsinaisesti ollaankin männyn puurajaa pohjoisemmassa. Vanhoja tervaskantoja ja keloja lojuu siellä täällä.
Teen leirin ja lepään. En jaksa peseytä, vaikka ihmisen haju tukeutuukin selvänä sieraimiini: hikeä ja paskaa. Ajattelen, että sekin on jonkinlasta oppimista pois uuden maailman helppoudesta, ennättäisin varmaan peseytyä myöhemminkin.
12. Maston katveessa
Yöllä on pakkasta muutama aste. Teltta ja rinkan sadesuojus ovat jäässä kun herään.
Aurinko paistaa telttaan ja lämmittää sen nopeasti. Avaan teltan, istuskelen ja katselen Pulmankijoen suuntaan miettien erämaan olemusta. Minä olen tässä yksin, mutta liikakansoitetussa maailmassa on kehitettävä kunnioitus luontoa kohtaan, sillä se on ainoa tapa varmistaa, että edes pienen pieni osa siitä säilyy jälkipolville.
Lapin kesä on kuin uni. Silmänräpäykseksi lumet sulavat, linnut saapuvat, kuvat kukkivat ja hilla kypsyttää kultaiset marjansa, sitten se on ohi. Vain 2 kuukautta aiemmin, edellisellä matkallani, lehti ei ollut vielä puussa. Nyt maasta löytyvät jo ruskan merkit.
Lähden kohti Pulmankijärveä ja tunnen tämän retken lopun olevan käsin kosketeltavan lähellä. Tällä kertaa aioin antaa itselleni vapauden tuntea paluun riemua.
---
Viimeinen leiri. Tässä on ainakin kännykkäkenttä hyvä, koska Soneran masto on vain parin sadan metrin päässä. Tosin en piittaa siitä, sillä aion nukkua. Nukun hyvin, olen varma siitä, jalan särystä huolimatta. Varmistan asian syömällä särkylääkettä yli ohjeen.
Olen viime vuosina etsinyt yksinäisyyttä ja nyt olen sen löytänyt. En ole varma pidänkö siitä, mutta sillä tuskin on merkitystä. Elämässä täytyy olla anarkiaa, vaikka se maksaisikin enemmän kuin mitä on etukäteen valmistautunut maksamaan.
13. Pulmankijärven tie
Nuorgam on kaunis, Tenojoen kainalossa. Tunturilta kylää ei näe ja joki laaksossa peittyy ympäristön muotoihin, vain Norjan puolen ranta on näkyvissä. Sitten, kun maltat laskeutua alemmas, avautuu viimein Suuren Joen sininen uoma.
Jälkani ovat kipeat ja matkani on päättynyt, mutta olen iloisella mielellä, sillä minulla on ollut hyvä vaellusvuosi.
-- tyy, 30.9.2009