PääsivulleVarusteita
Reissuja
Itäkaira 2009
Lue lisää
Kaldoaivi 2009
Lue lisää
Paistunturit 2009
Lue lisää
Ounastunturi 2009
Lue lisää
Saariselkä elokuussa 2008
Lue lisää
Muotka elokuussa 2008
Lue lisää
Muotka heinäkuussa 2008
Lue lisää
Kaldoaivi 2007
Lue lisää
Cuvgesjohka 2006
Lue lisää
Tarvantovaara 2005
Lue lisää
Kaldoaivi 2004
Lue lisää
Kaldoaivi 2003
Lue lisää
Pöyrisjärvi 2002
Katso kuvat
Lapinhulluudesta
Tartunta
Tämän taudin siemen kylvettiin, kun kävin Lapissa ensimmäisen kerran sopulikesänä 1970 yhdeksänvuotiaana. Silloin ei vaellettu, vaan teimme perheen kanssa automatkan Kilpisjärven kautta Norjan Hammerfestiin.
Vuosina 1969-1970 oli viimeisin sopuleiden joukkovaellus Suomessa. Se on harvinainen tapahtuma, jota ei kesällä 2008 ennustuksista huolimattta päästy näkemään. Muistan elokuussa 1970 jahdanneeni aluksi sopuleita huvikseni, mutta jahti loppui lyhyeen kun sopuli päättikin jahdata minua. Melkoisen ärhäköitä otuksia. Ehkä massavaellukseen johtaneet syyt (ruuan puute?) tekevät niistä myös agressiivisempia. Toisaalta, mikäpä eläin ei puolustautuisi jos sitä ahdistellaan. Nämäkin otukset on syytä luonnossa kulkiessa jättää rauhaan ja opastaa lapsia tekemään samoin.
Sairastuminen
Sopulit ja Käsivarren maisemat tekivat pikkupoikaan vaikutuksen. Tartunta vahvistui sen jälkeen, kun kävin 16-vuotiaana ensimmäisellä vaelluksellani Karhunkierroksella. Silloin huomasin miten hienoa luonnossa yöpyminen on ja Lapin muistot palasivat mieleen, sinnehän sitä pitäisi päästä vaeltamaan. Muutama vuosi kuitenkin kului ennenkuin tämä haave toteutui. Metsästysharrastus paikkasi Lapinkuumetta jonkin verran, mutta aika nopeasti huomasin, että metsästys ei minua oikeasti kauhean paljoa kiinnosta. En tuomitse vastuullista metsästystä ja riistapaisti maistuu minullekin, mutta itse metsästän nykyään korkeintaan kameralla.
Lukiovuodet ja kesätyöt sotkivat harrastuksen lopullista aloittamista, mutta viimein 80-luvun alussa tehdyt kalaretket Itäkairaan varmistivat taudin puhkeamisen. Muutto pääkaupunkiseudulle Itä-Suomesta opiskelun ja työn perään ja viimein perheen perustaminen muuttivat elämän perusteellisesti, mutta lapinkuumeesta en parantununut.
Kultakuume
Sen jälkeen kultakuume vaivasi satunnaisesti vuoteen 95 saakka ja vaellus jäi vähemmälle, kun aika kului Palsinojalla, Sotajoen laaksossa ja Pahaojalla. Emme me mitään kullankaivuusta tienneet, mutta Lappiin lähdettiin silti kullankiilto silmissä. Aluksi vuokrasimme vaskausoikeuksia Palsin kultayhtiöltä, mutta ei siitä rikastunut. Kultasaalis jäi vähäiseksi, lapinhulluus voimistui.
Palsin kultayhtiön tienhaara 80-luvun puolivälissä.
Nämä kaverit eivät tiedä mitään kullankaivuusta. Huomaa tyylikäs keltainen hattu.
Palsinojan punaista hiekkaa ja granaatteja.
Koska meillä ei ollut mitään käsitystä minkälaisista paikoista kultaa pitäisi etsiä, jäi saalis olemattomaksi, tarkemmin sanoen nollaan, mutta mukavia reissuja ne olivat. Saipa Ivalojoesta kalaakin niin, että ei tarvinnut pelkkää hernerokkaa syödä.
Ivalojoen taimen. Tulitikku skaalana.
Kalanpaistouuni vuosimallia 1985. Ethän rakentele erämaahan tällaisia, se ei ole tarpeellista.
Pahakurussa rikoin 1990 polveni ja jouduin lepäämään useitä päivä ennenkuin se kesti kävellä rinkkan kanssa. Jalka juuttui kivenkoloon ja vääntyi niin, että polvilumpio siirtyy kokonaan pois paikaltaan. Muistan kuinka jalka retkotti tunnottomana, eikä totellut lainkaan aivan kuin yhteys aivoista jalkaan olisi katkennut. Sokissa vaansin lumpion paikalleen sen enempää ajattelematta. Tuon tapauksen jälkeen polvi on aina ollut vähän heikko, varsinkin jos säännöllinen liikunta unohtuu. Omituinen ja onnellinen sattuma oli, että paikalla oli tuolloin kaivuuporukoissa lääkäri joka totesi, että mitään vakavampaa ei ole sattunut ja suositteli lepoa paikan päällä. Koska olimme kultaa kaivamassa ei mikään pakottava tarve leiristä ollutkaan lähteä. Istuin siis kannon nokassa kuittailemassa kun kaverit kaivoivat. Vaskaamaan sentään jalkavammaisenakin pystyin.
Kullankaivuu jäi, kun palasin Sotajokilaaksoon toistaiseksi viimeisen kerran 1995. Muutos viidessa vuodessa oli suuri: sotajokivarsi oli muuttunut telttakyläksi oikein villin lännen malliin. Tämä auttoi vahvistamaan päätöksen, että tästä lähtien jätän kaiken luonnossa niin koskemattomaksi kuin vain suinkin mahdollista: asentopaikasta ei saa nähdä, että minä olin siinä hetki sitten.
Pahaojan Kultala vuonna 1990
Kullankaivuulla on Lapissa pitkät perinteet enkä lapiokaivajia halua tuomita, mutta myös tätä lajia harrastavien on syytä noudattaa kohtuutta ja vastuullisuutta. Oma päätökseni oli tämän harrastuksen lopettaminen ja olen siihen päätökseen tyytyväinen.
Diagnoosi: Parantumaton
Viimein vuonna 1996 käsivarressa nykyinen vaellusta painottava Lapinmatkailu sai vallan. Nyt käyn Lapissa pitemmällä vaelluksella vähintään kaksi kertaa vuodessa ja vain erittäin pakottavat syyt pitäisivät minut sieltä poissa.
Talvellakaan ei saa enää lepoa tältä villitykseltä. Ensimmäinet oireet ilmaantuivat uuden vuoden 2009 jälkeen ja vaellukselle päästiin pääsiäisenä.
Tilapäistä vierotushoitoa
Viime vuosina olen myös huomannut hyljeksineeni etelän metsiä aivan suotta. Varsinkin Nuuksio on tullut hyvin tutuksi, eri vuodenaikojen seuraaminen on varsin mukavaa puuhaa työn vastapainoksi. Parhaimmillaan lähivaellus suo hyvänkin vierotushoidon ennen seuraavaa "oikeaa" vaellusta.
Olen havainnut parhaaksi unohtaa suorituspaineet ja tyydyn patikoilla "pappatahtiin", yli 15 km päivämatkat ovat nykyään hyvin harvinaisia, eikä joka päivä tarvitse kävellä lainkaan. Vaelluksen kokonaismatkalla ei ole minulle mitään merkitystä.
-- tyy, 10.5.2008
(Päivitetty 13.9.2008, 8.1.2009, 14.1.2009, 2.2.2009, 13.3.2009, 19.4.2009 ja 30.7.2009)