Pääsivulle Lapin vaelluksia
Muotka 2010
Katso kuvat
Muotka elokuussa 2010
Olin aikeissa jättää tämän vaelluksen kertomuksen kirjoittamatta, koska minulla ei ollut mitään muistiinpanoja. Tarina kuitenkin syntyi mielessäni itsestään ja pyrki väkisin kirjoitettavaksi, joten tässä se nyt on.
Retkeltä on toinenkin kertomus. Retkellä mukana olleen ensimmäisen lapinkasteensa saanut vaeltaja kirjoitti kokemuksestaan, se löytyy Outa-lehden lokakuun 2010 numerosta:
Lapinhulluja tekemässä
Raotan vain hieman silmiäni, sillä en uskalla avata niitä kokonaan. Minulla on inhottava kankkunen. Ei pajavasaroita eikä mahan sisälmystä pyrkimässä väärään suuntaan, mutta sellainen hivuttava krapula, jossa tuntuu kuin kävelisi tanssikengillä liukkaalla jäällä. Käännän kylkeä ja painan pään tyynyyn. Ohimon tylppä jomotus hellittää hetkeksi. Samalla hetkellä toivon, että en olisi Muotkalla eikä minun tarvitsisi lähteä vaellukselle. Se on outo ajatus, mutta hyvin voimakas.
Koira on herännyt ja tuijottaa minua kiinteästi, on huomannut, että en enää nuku. En viitsi yrittää huijata sitä, vaan on parempi nousta ja kohdata todellisuus. Huokaisen, nielaisen pitkän syljen ja nousen. Liikaa jaloviinaa.
Jokin oli saanut minut lupautumaan oppaaksi. En tiedä miten se tapahtui, mutta siinä sitä oltiin, nyt minun kävisi kalpaten ja todellisuus paljastuisi. Kaikki mitä olin kertonut Lapista ja valehdellut lämpimikseni sulaisi hien mukana paljakalle auringossa. Kun tunturituuli olisi sen vienyt, ei lapinjutuistani olisi mitään jäljellä.
Luulen, että se oli tapahtunut vahingossa. En muista tarkkaan miten, mutta minun on varmaan täytynyt ottaa asia esille itse. Olinko ollut juovuksissa vai hullu? Joka tapauksessa olin tehnyt sen, mitä olin vannonut koskaan olevani tekemättä: olin lähdössä vaellukselle jolla oli enemmän kuin kaksi ihmistä. Vuoden kaksi yksinvaellusta oli jo tehty, joten sinänsä olin varautunut seuraan ja iloinen siitä, mutta vasta nyt tajusin kauhukseni, että nämä ihmiset oikeasti luottivat siihen, että osaisin johdattaa heidät poluttoman erämaan halki turvallisesti ja ilman kommelluksia.
Leevi ja Orvokki olivat vanhoja ystäviä ja tiesin tulevani heidän kanssaan toimeen, mutta on aivan eri asia tavata satunnaisesti, kuin viettää yhdessä toista viikoa, ensin autossa ja sitten erämaassa. Seuraukset ovat aina arvaamattomat. Kumpikaan heistä ei ollut koskaan yöpynyt erämaassa, teltassakin viimeksi vuosikymmeniä sitten. Oliko tämä oikea tapa aloittaa?
Olin kehuskellut, että tällä reissulla en tarvitse karttaa enkä kompassia. Hölmö. Pelkäsin takuulla enemmän tätä reissua kuin he.
Lapinmiehen ohjeet
Edellisenä päivänä olimme saapunet Muotkan Ruoktuun hyvissä ajoin. Tarkoitus oli rauhoittua ja tarkistaa varusteita sekä pakata rinkat valmiiksi. Seuraavana aamuna tarvitsisi enää nostaa kantamus pykälään ja vaellus olisi tosiasia. Sitä ennen, viimeinen päivällinen sivistyksessä.
Olin pyytänyt Muotkan Ruoktun väeltä lupaa laittaa koira tyhjään koiratarhaan sillä aikaa, kun menisimme syömään Hansin käristykset. Koira jäi tyytyväisen oloisena syömään luutansa. Kun Hansi toi käristykset pöytään, hän pysähtyi hetkeksi ja alkoi tapansa mukaan jutella.
Hansi: "Kun siulla on tuo porokoira, eikö sitä pithäis jo opettaa. Minkä ikäinen se on?"
Minä: "10 kuukautta vasta"
Hansi: "Jo vain olisi aika sitä opettaa. Päästetäänkö irti ja katsotaan tuoko poron? Kun tuossa on noita poroja."
Minä: "Ööhhh?"
Hansi: "Sitten kahden päivän päästä tulee takaisin."
Minä: "joo-o"
Olin äimän käkenä Muotkan velmun käsittelyssä, mutta ymmärsin sitten, että minua ilmeisesti opastettiin pitämään koira kiinni tunturissa. Tottahan toki.
Vaakasuoraa vettä
Polulta postuminen on yhtä hienoa kuin ennenkin. En sano mitään ja vaikka polku on jo epämääräinen ja olin kävellyt jonkin aikaa tahallani polun sivussa, oletan toisten huomaavan muutoksen. Kun polku on kokonaan poissa, askel hidastuu ja mieli rauhoittuu. Kohta on aika pitää tauko, oikein pitkä sellainen, miltä ei tarvitse nousta ennenkuin oikeasti huvittaa. Silloin maataan selällään ja tuijotellaan taivaalla liiteleviä korppeja tai istutaan kiven syrjässä syljeskellen pitkiä sylkiä. Sellaisesta tauosta minä pidän.
Matkan pituus huolestuttaa vähän. On nimittäin niin, että meidän pitäisi jo jäädä näille seuduille tai jaksaa vielä kävellä viitisen kilometria seuraavan tunturin yli. Väsymisen merkkejä on jo ilmassa, mutta päätämme jatkaa sinne, mihin tämänpäiväinen etappi oli suunniteltu. Matkaa kertyisi yhteensä semmoiset 12 kilometriä. Se oli vähän liikaa ensimmäiseksi päiväksi ottaen huomioon tottumattomat rinkankantajat ja sen, että olin sanonut, ettei mitään erikoista harjoittelua tarvittaisi. Mentäisiin hiljaa ja varovasti! Nyt näen toisissa jo selviä merkkejä väsymisestä ja huomaan itse tämän tästä käveleväni liian kovaa vauhtia. Mutta ehkä selvitään, kun pidetään taukoa riittävän usein.
Muotka on helppo tuttavuus ensikertalaisellekin. Maasto on suurimmaksi osaksi mukavaa kävellä ja maisemat antavat parastaan. Eikä tarvitse koko ajan kävellä samanlaisessa maastossa, sillä näkymät muuttuvat monta kertaa päivässä. Katseltavaa riittää samoilla seuduilla moneksi vaelluskerraksi, eikä näihin tuntureihin varmaan ole mahdollista kyllästyä ikinä. Niissä on jotain todellista, sellaista oikean Saamenmaan oloista, jota etelän ihminen ihmettelee kerta toisensa jälkeen.
Vielä tuon kivisen tunturin yli, sitten olemme lähellä. On erittäin lämmin ilma. Vaikka taivas alkaa vetäytyä pilveen ennustaen pikaisesti alkavaa sadetta, valuu kulkijoiden selkää pitkin pitkiä hikinoroja. Onneksi ei ole hyttysiä ja takkeja ei tarvita. Tuuli yltyy, mutta se käy etelästä ja on melkeinpä kuuma. Kummallinen tunturimaan etelätuuli.
Kivinen kuru väsyttää ja näen, että rakkamaan kulkeminen on tottumattomalle outoa ja pelottavaa. En pidä siitä itsekään, mutta koira tuntuu olevan aivan eri mieltä. Hyppii kiveltä kivelle ja tunkee nokkaa kallionkoloon. Ei enää pitkä matka, alas laaksoon ja olemme perillä.
Ensimmäinen leiri. Tavarat ovat hujan hajan ja vähän kaikkea joutuu etsimään. Teltat ja loue ovat pystyssä juuri kun sade alkaa. Sitten tuuli yltyy ja vettä tulee vaakasuoraan. Istumme louteen suojaan. Koirakin hämmästyy veden paljoudesta ja kömpii kankaan liepeen alle sadetta pitämään. Lapinmaa tervehtii tulijoita.
Tuli syttyy risukeittimeen tuulesta huolimatta ja sytyttyään palaa reippaasti. Louteen suojissa pienikin liekki lämmittää mukavasti ja hernekeitto maistuu. Pieni iltamyssykin rentouttaa kireitä lihaksia.
Yöllä sataa ja tuuli paukuttaa telttaa. Nukun huonosti, kuten aina vaelluksen ensimmäisenä yönä.
Eksynyt opas
Kääntynyt tuuli on repinyt louteen irti ja vaarnat ovat lennelleet ympäristöön. Olen sittenkin nukkunut jonkin aikaa, koska en ole louteen irtoamiseen herännyt. Mitään vahinkoa ei ole tapahtunut, koska louteen alla ei ollut mitään kastuvaa. Ainoastaan vaarnojen etsiminen teettää vähän työtä, mutta Orvokki löytää viimeisetkin.
Risut ovat märkiä, mutta syttyvät kun olen tuhertanut aivan liian monen tulitikun kanssa. Kuulehan, vuole enemmän lastuja ennen sytytystä!
Uusi tuuli on luoteesta. Se ei ole eilisen tuulen sukua, vaan kylmä jäämeren tuuli. Sade on lakannut, muutama musta pilvi siellä täällä, mutta ne eivät estä meitä pääsemästä kuivana matkaan.
Koira vetää. Sen nenä viistää maata ja se tekee teräviä käännöksiä. Näen sen haistavan poroja, mikään muu ei saa sitä käyttäytymään tuolla tavalla, sen olin jo oppinut alkukesän reissulla. Välittämättä kuristavista valjaista Varre läähättää oikealta vasemmalla, vasemmalta oikealla. Sitten se näkee poron ja tulee hulluksi. Hihna pingottuu ja koira lentää ilmassa, kieppii melkein selälleen ja uusi yritys. Kimeä haukku kaikuu tunturissa ja vihloo korvissa. En tiedä mitä tapahtuisi, jos se pääsisi irti. Näkisinkö koiraa enää muutamaan päivään? Epäilenpä Hansin olleen oikeassa. Saisiko tätä koiraan koskaan opetettua sellaiseksi, että se ei välittäisi poroista. Se jää nähtäväksi, onhan se pentu vielä.
Olimme tulleet puron yli vähän alempaa kuin viime reissullani, mutta en viitsinyt silti katsoa karttaa, olinhan kehunut suureen ääneen, etten sitä tarvitse. Nousu on jyrkempi kuin muistin. Alan huomata, että nahkakantinen karttani ei olekaan ajan tasalla ja minulla ei ole mielikuvaa aiemmasta reitistäni. Niin päädymme mutkittelemaan sinne sun tänne, koska en jääräpäisyyttäni viitsi ottaa karttaa vieläkään esille.
Vesi loppuu. Olisi lounasaika, joten kohta olisi pakko päättää laskeutumisesta laaksoon, mutta en halua tehdä sitä koska olen varma, että kohta on suo ja sivupuro. Jatkamme etelään, mutta kuru jota seuraamme ei ole tuttu. Olen tässä elämäni ensimmäistä kertaa. Tiedän olevani vähän eksyksissä, en kaukana mielikuvani reitistä, mutta eksyksissä kuitenkin. En puhu asiasta mitään.
Näen väsymyksen merkkejä Orvokin kasvoissa. Eilen kipeytynyt jalka vaivaa häntä selvästi jälleen. Olen hölmöyttäni juoksuttanut meitä liikaa, vaikka olin luvannut edetä hiljakseen. Suunnitelman muuttaminen on paikallaan. Kun näkymä aukeaa alas laaksoon, en tunnista vieläkään sijaintiamme, mutta suuntaan silti pikkulammelle. Kovin kaukana emme voi olla suunnitellusta paikasta. Tässä vaiheessa tiedän, että päivän määränpäänä pitämäni paratiisilampi on liian kaukana.
Miksipä emme tekisi päätöstä jäädä leriin jo näin varhain iltäpäivällä. Se onkin hyvä päätös, koska ei meillä ole varsinaisesti tarvetta mennä minnekään, opetellaan vaan olemaan ja unohdetaan kiire. Paratiisilammelle ennätämme sitten huomenna. Se tietää toista hyvin lyhyttä kävelypäivää, mutta mikäs sen parempi; nyt voisimme myös nukkua ja levätä rauhassa, ja minä, mestarisuunnistaja, voisin luopua hölmöilystä ja ottaa kartan esille.
Ilmanala on kylmä, ei häivääkään eilisesta lämmöstä. Sanon, että arvelen yöksi pakastavan. Helppo sanoa, voi pakastaa tai sitten ei.
Paratiisilammen tuuli
Aamulla jäähelmet teltan pinnalla vahvistavat ennustukseni pakkasyöstä. Ilma tuntuu eilistä viileämmältä, tuuli ei ole laantunut.
Leirirutiini alkaa sujua. En enää auta teltan purkamisessa muuta kuin parilla neuvolla, tosin aivan turhaan, koska homma on selvästi jo hallussa. Nämähän ovat synnynnäisiä eräihmisiä. Ei koskaan ennen Lapin erämaassa, tuskin koskaan aiemmin teltassa ja homma sujuu toisena aamuna kuin vanhoilta tekijöiltä. Nämä ihmiset ovat todellisessa vaarassa. He saattavat hukata osan itsestään tunturiin ja silloin tila on vakava. He eivät sitä vielä tiedä, enkä minä siitä voi heitä varoittaa.
Nyt, kappas vain, aoin nöyrtyä ja katsoa karttaa. Matkaa ei ole paljon, tuosta nousisimme vaaralle maisemien takia, mutta sitten laaksoja pitkin suoraan paratiisilammelle. Parin tunnin kavely ja tauot päälle. Olen itsekin iloinen tulossa olevasta rennosta päivästä, mitäpä sitä turhaan hötkyilemään.
Kukaan ei puhu mitään, kun saavumme paratiisilammelle, tässä paikassa on juuri sellainen taika, semmoinen vaikutus ihmisiin. Teltat pystyyn ja loue parhaalle paikalle veden ääreen. Sitten on aikaa ihmetellä mihin on tultu.
Istuksin laittamassa tulia ja iltapäiväteetä kiehumaan, kun Orvokki kävelee paikalle.
- Leevi seisoskelee tuolla kumpareella pyörryksissä, on kuulemma liian hienoa, se on ihan sekaisin, eikä osaa tehdä mitään. Seisoo vain siellä.
Orvokki näyttää olevan tosissaan, vaikka hieman ensin epäilen. Tuo ei kuulosta Leeviltä, mutta pakko kai se on uskoa. Tiedän toki, että tämä on kaunis paikka. Pelkään, että taudin tartunta on jo voinut edetä pitkälle.
Peltojärven aalloissa
Kastaudun mahdollisimman nopeasti, että toiset eivät näkisi miten äkkiä nousen vedestä. Otan pyyhkeeni ja kävelen rantaan ja takaisin leiriin kehuen veden virkistävyyttä. Leevi ei näytä innostuneelta uimaan, mutta Orvokki on toista maata ja jo pukenut uimapuvun. Uikin sitten ihan oikeasti, eikä vain kastaudu. Olenpa vähän nolona, mutta ehkä kukaan ei huomannut, että oma uimiseni oli vähän niin ja näin.
Peltojärven hiekkalaguuni on vaikuttava. Tämä on minullekin ensimmäinen kerta täällä. Pitkän ja uuvuttavan päivämatkan jälkeen olen sen verran onnessani, että en muista edes kuvata ennenkuin illalla. Mitäs tuosta, olen kuitenkin kuvannut päivällä ensimmäisen kotkani, joka valtavana varjona nousi suon laidasta ja liiteli ympärillämme jonkin aikaa. Suuri lintu, vapaa ja omassa elementissään. Se on vaikuttava näky, siinä on jotakin oikeaa ja alkuperäistä.
Tämä on aivan erilainen leiripaikka kuin paratiisilampi. Vain päivämatkan päässä, mutta kuin toisesta maailmasta.
Päätän nukkua louteessa, koska tuuli on jo pitkälti tyyntynyt. Yö on hyvin kylmä, mutta nukun rauhallisesti ja hyvin. Koira reuhottaa uupuneena louteen liepeen alla eikä hievahdakaan ennen aamua.
Hillasuota ja pöpelikköä
Kävelen polkua tylsistyneenä. Ura kiemurtelee syvällä varvikossa kadoten välillä kokonaan vaivaiskoivikkoon. Kalastajien syvään tallaama polku. Välillä kenkä maiskahtaa kosteikkoon, askel tarttuu matalana kasvavaan katajaan, mutta muuten eteneminen on koneellista. Polku. En ajattele mitään. Perkeleen polku, tuppaa siihen sotkemaan muuten ihan hyvät ja rauhalliset askeleet.
Peltojärven takaiset maastot eivät ole miellyttävintä kulkea. Harmittelen jo tätä uutta reitin valintaa, mutta harmitus katoaa keltaisenaan loistavan hillasuon, rauhallisen kukkakedon tai solisevan puron äärellä. Mieluummin kävelisin tunturissa, mutta sitten jäisivät mustikat ja hillat syömättä. Hyvä näin, tulee tämäkin puoli järveä katastettua.
Emme pidä kiirettä. Välileiri vähän tylsässä pöpelikössä ja kivisessa maastossa on ensin hieman masentava, mutta ilta muuttuu rattoisaksi rupatteluksi louteella järven rannassa. Tämä vaellus alkaa olla valmis ja tuntuu jo lyhyeltä, mutta en osaa tuntea haikeutta alkavan paluun takia, koska tämä reisu on ollut liiankin täydellinen. Ei saa vaatia liikoja, olemme saaneet jo kaksin käsin parasta Lappia.
Tunturiin jääneet
Olen syyllinen. Epäilen levittäneeni lapinhulluutta ja tartuttaneeni sen viattomiin ihmisiin. Viimeinen ilta on haikean onnellinen. Teemme joen rannan tulipaikalla oikeat tulet. On hyvin kylmä, mutta loue ja viimeiset totit lämmittävät mukavasti.
Tämä on ollut täydellinen vaellus. Ensi talven aikana Leevi ja Orvokki saavat selville, unohtivatko he jotain itsestään tunturin kupeeseen, hillasuolle tai jokivarteen. Jos niin on, ei heillä ole muuta mahdollisuutta kuin palata sitä etsimään.
Mutta sitä osaa lapinhullun sydämestä, jonka tunturimaa on ottanut omakseen, se ei koskaan luovuta takaisin.
