Pääsivulle Lapin vaelluksia
Paistunturit kesäkuussa 2010
Katso kuvat
Paistunturit kesäkuussa 2010
Vaelluskoiran tunturikaste ja muutenkin erilainen taivallus.
-> Varusteluettelo nysväysfriikeille.
Retkikertomuksen synty oli erilainen kun tavallisesti. Se on lähes kokonaan kirjoitettu erämaassa kännykällä ja julkaistu saman tien Asentopaikan päiväkirjassa. Syntytapa näkyy tekstissä, joka ei kaikin ajoin ole koherenttia.
Tässä se kuitenkin on kokonaisuudessaan "väärin päin käännettynä".
Retkikertomus
Sulaojalla ilma on hyytävää ja pisaroi hiljakseen. Juuri parahiksi pysähtyy parkkiin bussillinen saksalaisia. Valuvat hiljakseen autosta. Kuka suuntaa huussiin, kuka muuten vaan jää patsastelemaan.
Tietenkin valokuvaavat ja haluavat paijata koiraa, mutta eivät uskalla joten saavat vain pennun suunniltaan, räkyttämään kimeästi ja kiskomaan hihnaansa. Tekisi mieli näyttää kansainvälistä, mutten ilkeä. Käsken koiran auton viereen ja yllättäen se tottelee. Hyvä koira.
Pakkausrutiinini on häiriytyä pahemman kerran ja mielenrauhani on koetuksella. Yritän olla välittämättä valokuvaavista niksmaneista ja vaihdan tyynesti uudet kalsarit ja puen vaellushousut.
Pieni mainos kannattaa aina.
Maanantai
Sade taukosi heti kun pääsimme eroon bussillisesta niksmanneja. Tuuli navakasti, mutta kävellessä joutui kuitenkin ottamaan takin pois, joten ei tullut pelkäämääni räntäsateessa vaellusta jonka takia olin osittain valinnut Ruktajärven suunnan. Arvelin, että ainakin sinne selvitään koiranpennun kanssa kelissä kuin kelissä.
Nyt perillä kämpällä on suorastaan lämmin ja aurinko paistaa. Parempaa keliä voisi tuskin toivoa. Jäämme tähän ja jos tulee porukkaa nukumme teltassa pihalla. Olin suunnitellut, että vaeltaisimme vielä 6 km vanhaan asentopaikkaani, mutta lähtö venyi suunniteltua myöhäisemmäksi ja luulen tämän riittävän tälle päivälle.
Kämpän ainoa kattila vuotaa ja kaasuliesi lyö lieskaa, parempi ottaa oma kattila käyttöön.
Olen aiemmin käyttänyt kämppiä harvakseltaan tai oikeastaan en ollenkaan. Nykyään alkaa tämäkin laji jo sujua ja kämppäöitä kertyy. Yöpymisen edellytyksenä on tietenkin, että kämppä on tyhjä. Ellei, poistun nykyäänkin välittömästi horisonttiin.
Tiistai
Päivä on pilvinen, siellä täällä pilvi vähän repeilee.
Poistuin polulta heti, kun Gaissat näkyivät, sitten jätin joka toisen askeleen ottamatta. Paljakassa ei enää ole kiire.
---
Koiranpennun kanssa vaeltaminen saattaa olla haastavaa.
Polulla kaikki sujuu enimmäkseen hyvin, mutta risukot ja suot ovat eri asia. Olen yrittänyt opettaa pentua kulkemaan edellä ja tottelemaan “oikea” ja “vasen” komentoja. Komentojen hallinta on vielä hakusessaan, mutta kyllä se siitä. Suurimman ongelman taluttajalle tuo pennun äkkiryntäykset lintujen ja sen sellaisen perään. Vaikeinta on suolla, jossa koira menee ketterästi mättäältä mättäälle, mutta isännälle tahti on aivan liian hektinen. Kun sitten yhtäkkiä pikkulintu lähtee koiran nenän edestä ja pentu ryntää, lannevyöhön kiinnitetty alumiinihaka oikenee ja irtoaa. Lintu lennättää koiraa joka ei kuule mitään. Onneksi hihna tarttuu vaivaiskoivikkoon.
Kovat oli Varrella menohalut tänään, nyt jo aivan puhki, makaa koivun alla kuin kotonaan. Telttaan ei halua tulla. Edetty matka ei ollut huimaava, mutta täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Hihnan kiinnitys on tarkistettava huomiseksi.
Jäipä vielä mainitsematta yksi koiruus tai ainakin yksi. Lounastauolla laitoin pennun kiinni siten, että se ei narulla tai itsekään yltäisi kaatamaan Trangiaa. Olimme päiväleirissä jokivarren mutkassa ja koiralla oli hirmuinen hinku päästä kalastelemaan joessa heiluvia leviä. Käskin se moneen kertaan takaisin veden partaalta, sillä ranta oli jyrkkä. Se näyttikin jo tottelevan, mutta kun hetkeksi ruokaillessani käänsin katseeni kalasoppaan oli pentu kadonnut! Koira ei päästänyt ääntäkään, ainoastaan loiske kertoi, että apua tarvittaisiin. Varre oli kuin olikin uinut hieman vastavirtaan matalamman lipan kohdalle, mutta ei saanut kuin etujalat rannalle. Vedin sen valjaista kuiville. Koira ravisteli itsensä ja kävi muitta mutkitta repimään saalistamaansa valtavaa levätukkoa. Sitä ei ollut päästänyt hampaistaan.
Arvokas saalis, ilmeisesti.
---
Sinisellä taivalla ajelehtivat jalaspilvet värväytyvät punertaviksi reunoiltaan, Ahkojohkan rantatöyrään lumikinokset hohtavat valkoisena, aurinko paistaa vaaran takaa. Lintujen konsertti tuntuu saavuttavan jonkinlaisen kliimaksin ja sinirinnan soolo on mieltähäkellytävän monimutkainen, kun se päättää osuutensa metallisiin helähdyksiin. Ihmiskorvan on aluksi vaikea liittää tuota ääntä linnunlauluun ja siksi silmä hakeekin toista kohdetta: poronkelloja. Mutta kun sinirinta toistaa hätkähdyttävän matkimisen taidonnäytteensä, ei äänen lähteestä voi olla enää epäilystä.
On keskiyön taikahetki.
Keskiviikko
Saan suruviestin. Pitkään sairastunut äitini on nukkunut pois tänä aamuna, kipu on poissa. Sade taukoaa, tuuli kuivaa varusteet. Istun ajattelemaan, mutta mitään ei tule mieleen. Istun silti. Hiljaisuus.
Lisää pisaroita. Kaikki eivät taida olla sadetta.
---
Lapissa sää muuttuu nopeasti. Nyt aurinko painuu pilveen ja tulee kylmä. En ole viitsinyt mitata lämpötiloja, muutama aste.
Päivällä oli loistoilma. Satoi reippaitakin pisaroita, mutta sadekuuroista näki, että ne eivät ole pitkäkestoisia joten en yleensä viitsinyt kaivaa sadevarustusta esille. Yksi pilvi kasteli juuri sen verran, että laitoin sadetakin hetkeksi ja sadesuojan rinkkaan. Sekin oli tarpeetonta.
Kun pystytin teltan, koira nukahti kanervikkoon ja nukkui tunnin sikeästi vaellusväsymystään, sitten heräsi syömään ja touhuamaan.
Ahkovarri peittää läntisen taivaan, olemme niin lähellä. Kiipeämme huipulle tänään tai huomenna, katsotaan miltä iltasää näyttää.
---
Vaelluksella peseytyminen voi joskus olla haasteellista. Tai ei se oikeastaan haastellista ole, sen kun hoitaa alta pois vaan, kerran se vaan kirpasee, mutta joskus kynnys muodostuu korkeaksi. Olen usein pakottanut itseni peseytymään päivittäin, olosuhteista riippumatta. Nyt kuitenkin oli päässyt käymään niin, että en ollut peseytynyt kolmeen päivään.
Ruktajarvellä oli aivan liian mukavaa ja peseytyminen aivan liian helppoa. En viitsinyt. Ahkojohkalla ajattelin, että eipä tuo nyt kovin likaiselta vielä tunnu. Kylmä ilma saattoi ohjata ajatuksiani. Enkä viitsinytkään. Tänään sitten totesin, että olisi myöhästyneen iltapesun aika. Leiri on kuitenkin sulavesipuron varrella, eikä puropahanen kauheasti muutenkaan houkuttanut peseytymiseen. Siksipä sorruin perin neitimäisen tekoon. Keitin kaksi litraa vettä, jotka sekoitin kuivasäkissä tunturipuron jääkylmään veteen. Sitten suihkuun, ei edes hyttysiä kiusana. Eihän ennen aikaan tämmöistä ylellisyyttä harrastettu. Enkä nyt tarkoita veden lämmittämistä, sillä kyllähän eräjäärä saunassa kävi, mutta jaksoi odottaa sitä parikin viikkoa.
Mikä ettei se nykyääkin menisi entiseen malliin, on vaan niin neitimäiseksi muuttunut tämä retkeily. Eikä se haju muuten mitään haittaisi vieläkään, mutta kun silmiä kirvelee.
Torstai
Aamuaurinko tuntuu melkein sulattavan teltan. Vaan kun uloskäynnin avaa, sisään tulvahtaa pariasteinen tunturi-ilma. Koira on tästä hyvillään ja pyrkii ulos. Laitan se juoksunaruun odottamaan aamulenkkiä. Sinistä taivasta, mustia pilviä, rakeita. Kaikkea yhtä aikaa.
Aamulenkillä pentu haistaa taas porotokan ja ryntäilee vimmatusti nokka maassa ja vinkuu. Onko paimenkoiran vietti noin voimakas?
Eilen saimme ensimmäisen lähikontaktin poroihin. Se sekoitti koiran täysin: riuhtoi, rimpuli, haukkui ja vikisi. Sanoin koiralle, että meillä vaan ei ole poropaimennukseen lisenssiä, valitettavasti. Ei ymmärtänyt höpötystäni vaan katsoi ihmeissään. Vaatimilla on tähän aikaan pienet vasat mukanaan, joten niitä ei pidä varsinkaan nyt häiritä, eikä muutenkaan. Tokan ohitus kesti kauan, koska koira oli suunnasta eri mieltä.
Tänään ei ole kiire, eikä varsinaista tavoitetta, kunhan kävellään. Yksi mahdollisuus on jäädä tähän ja tutkia ympäristö perusteellisesti.
---
Olen oppinut, että koiranpennun kanssa täytyy myös ottaa huomioon, että ei ole hyvä rasittaa keskenkasvuista liikaa. Tänään mentiin 8 tuntia ja se taisi käydä voimille. Varre julisti pariin otteeseen oma-aloitteisesti tauon, eli paneutui makuulle tunturiin. Siinä sitten pidettiin taukoa lumisateessa.
Käveli myös pitkät matkat vetämättä, mikä oli tavatonta ja ihme ja kumma, jopa perässä. Tosin toipui väsymyksestä välittömästi, kun näki poroja.
Monenlaisen ilman kanssa tänään kävelimme. Päätin vielä kerran mennä Ahkovarrin yli ja komeat raekuurot saattelivat tunturinylitystä. Koira halusi käydä jokaisella lumilaikulla, jättää tassunjäljen. Onhan se viralliselta nimeltään Lumenvartija.
Nyt tuuli on kylmä, auringonpaiste pehmentää hyytävyyttä. Jätän neitihommat ja peseydyn kunnolla Ahkojohkassa. Koira nukkuu nokka tuulessa.
Perjantai
Lämmin aamu.
Pesen kalsarit ja kulkupaidan. Tänään ei viitsi hötkyllä minnekään, lähdetään liikkeelle vasta iltapäivällä. Vähän aina ikävää suunnata takaisin autoa kohti, mutta se on näiden rengasreittien kirous. En ollut oikein suunnitellut mitään erityistä reittiä, ainoastaan Ahkovarrilla oli tarkoitus käydä. Se tarkoitus on täytetty.
Nyt loppumatka on semmoista hiiviskelyä, että maantie ei tulisi vastaan liian nopeasti. Hyvä niin, koira on vieläkin väsynyt. Nukutaan auringossa ruokaperräiset. Pörriäisiä lentelee ja eiköhän itikoitakin kohta, mutta me taidetaan ennättää pois ennen sen lentueen tuloa.
---
Viimevuotinen “puutarhaleiri” näyttää yhtä houkuttelevalta tänäkin vuonna: katajainen kenttä puron varrella, taustalla tunturikoivuja kasvava kukkula. Tähän olin ajatellut tulla jo huhtikuun hiihtovaelluksella, mutta se ei toteutunut. Koira puree kuivaa katajanoksaa, jostain syystä se on mieltynyt juuri katajiin. Olisi repinyt oksia pystykatajista, mutta en antanut vaan hain sille kuivan juurakon touhuttavaksi.
On lämmintä. Tunnistan sen selvästi siitä, että en välittömästi leiriin saavuttuani hamunnut pipoa päähäni. Lämpömittari näyttääkin reilut kymmenen astetta.
Tänään on ollut huono olo ja veto on poissa, päätä särkee. Viime yönä tunsin ikäänkuin vilunväreitä, vaikka pussini on todella lämmin näihin oloihin. Nyt ruokailun jälkeen väsyttää tolkuttomasti.
Lauantai
Aamulla sinirinta palaa pihapuuhun kilauttelemaan.
Se oli järjestänyt meille ohjelmaa eilen ennen puoltayötä. En ollut kuvannut ainoatakaan lintua koko matkan aikana, melkoinen ero vuodentakaiseen verrattuna, jolloin lintukuvia tuli kyllästymiseen saakka. Muutoksen syylliseksi epäilin Varrea, joka on kyllä ollut hyvä matkakumppani, mutta taisi toimia myös tehokkaana linnunpelättimenä.
Olinkin pitkälti hylännyt yritykset kuvata lintuja enkä ollut vaihtanut pitempää objektiivia kertaakaan paria raekuurokuvaa lukuunottamatta. Viimeisenä toivonani pidin vielä viiimevuotistä “puutarhaleiriä”, jolloin sinirinta oli pelotta jäänyt kuvattavaksi. Koko iltana sinirintaa ei kuitenkaan näkynyt, kunnes kun jo ajattelin mennä nukkumaan, pihapuussa kilahteli.
Sinirinta istui alaoksalla. Istuin varovasti teltan absidiin kurottamaan kameraa teltan sisältä. Kun vielä ennättäisin vaihtamaan pitemmän objektiivin. Pelko oli turha, sillä sinirinta ei kiinnittänyt meihin mitään huomiota vaikka koira oli vielä lähempänä sitä kuin minä. Syynkin huomasin otettuani pari kuvaa: sinirintanaaras istui oksan kärjellä. Naaras ei tehnyt juuri elettäkään, mutta koiras sitäkin enemmän. Keikkui ja lekutteli, nosti peräpäätään ja levitti pyrstöään. Sitä jatkui puolisen tuntia ja ehkä pidempäänkin. Välillä koiras lennähti maahan, välillä viereiseen puuuhun. Naaras ei reagoinut mitenkään. Eikö käy sinirinnallla flaksi? Lopetin kuvaamisen sillä olin ottanut satoja kuvia sarjatulella.
Olin leirissä vaihtanut uuden muistikortin, nyt laskurin näytti yli neljää sataa. Siinä riittäisi siivoamista ja lajittelua. Nyt sinirinta istuu jälleen yksin pihapuussa ja heläyttelee. Tällä kertaa pistää sekaan pari bitjuusin, kapustarinnan, haikeaa vihellystä. Ehkä se oli vielä viime yönä jäänyt ilman emäntää?
---
Maantie lähestyy uhkaavasti.
Teemme sille kuitenkin tepposet ja koukkaamme Luomusjärvien taakse viimeiseen leiriin. Ruktajärvi saa jäädä kokonaan väliin koska epäilen siellä olevan liikennettä. Retki-lehti on kuulemma mainostanut kesäkuun alkua hyvänä vaellusaikana, näin kuulin eräältä vanhemmalta vaeltajalta poiketessani Njavgoaivin tuvalla “asialla”. Porukkaa oli siellä liikkeellä jo enemmänkin. Ja avautuuhan Kevon reittikin jo ylihuomena, joten on vuorossa ruuhka-aika tunturissa.
Minulla on jäljellä vain marssi autolle.
Sunnuntai
Viimeistä aamua Luomusjärvillä virkistää lumisade. Ei mitään vihmoilua, vaan kunnon hiutaleita. Sitten yhtäkkiä aurinko paistaa.
Vaelluskesä on parhaimmillaan!