Pääsivulle Lapin vaelluksia
Paistunturit - Kevo 2010
Katso kuvat
Paistunturit - Kevon luonnonpuisto pääsiäisenä 2010
Kevon luonnonpuiston tunturialueella saa hiihdellä vielä huhtikuussa vapaasti, tosin kanjonia ei saa enää lähestyä, ennenkuin sitten taas kesäkuun puolivälissä, jolloin on taas pysyttävä visusti polulla.
Tein ensimmäisen talvisen yksinvaellukseni, joka oli jo kummitellut mielessäni kokonaisen vuoden. Jouduin perumaan aiemmin sovitun vaelluksen kaverin kanssa. Peruessani ajattelin, etten lähde reissuun ollenkaan, mutta sitten huomasin mistä oli kyse. Ihmisen mieli on kummallinen.
Kuvat löytyvät täältä.
Varusteluettelo löytyy myös kiinnostuneille. Ruokaa oli mukana liikaa.
Keleistä johtuen jouduin pysyttelemään aika paljon valmiilla uralla, joten ihmisiin törmäämiseltä ei oikein voinut välttyä. Tapasinkin joka päivä joitakin ihmisiä, usein samoja useaan kertaan. Ei ihan sitä mitä lähdin hakemaan, mutta menee kai se kerran näinkin.
Tunturissa tapahtui myös outo kohtaaminen. Tiesin, että samalla alueella on liikkeellä tuttuja, en osannut arvata, että tulisimme hiihtämään pahki murkussa.
Tuokiokuvia tuntureilta
Moderni fysiikka on avannut maailmankaikkeuden arvoituksia enemmän kuin ihminen osasi aiemmin niitä edes kuvitella olevan olemassa. Se ei kuitenkaan ole kyennyt selvittämään mitä niinkään arkipäiväiseltä tuntuva asia kuin aika on. Esimerkiksi, kuinka nopeasti aikaa kulkee? Sekunnin sekunnissa? Mitä ihmettä se voisi tarkoittaa. Mikään fysikaalinen teoria ei vaadi, että aikaa kulkee eteenpäin tai edes sitä, että se kulkee ollenkaan. Jos se kulkee, niin yhtä hyvin se voisi kulkea taaksepäin.
Yleinen suhteellisuusteoria hylkää ajatuksen absoluuttisesta ajasta ja kosmologian aikakäsitys onkin ymmärrettävä niin, että kaikki ajanhetket ovat olemassa aika-avaruudessa. Ei ole olemassa mitään yhtä kelloa, jonka mukaan joku tapahtuma alkaa tai se loppuu. Siksi on järkevintä tarkastella fysikaalista todellisuutta aika-avaruutena, jossa aika on ikäänkuin valmiiksi levitetty eteemme, mutta se ei kulke minnekään. Silti ajanhetket ovat sidoksissa toisiinsa merkillisen kausaalisuden, syyn ja seurauksen kautta. Ajalla siis näyttäisi olevan suunta, mutta kuinka suuntaa voi olla olemassa jos aika ei oikeasti kulje?
Joskus vaelluksella tuntuu siltä, että erämaakokemus on kokoelma välähdyksenomaisia, pirstaleisia palasia, joiden järjestyksestä ei ole tarkkaa kuvaa ennenkuin sitten lopuksi, jolloin kokonaisuus asettuu aika-avaruuteen omalle paikalleen. Sen jälkeen mihin tahansa ajanhetkeen voi palata ja tarkastella sitä hetkeä erillään, irrallaan menneistä tai tulevista hetkistä, tai sitten laajemmin, syyn ja seurauksen näkökulmasta, kokonaisuutena. Riippuen siitä, miten tuokiokuvaa katsoo se saattaa näyttää hyvinkin erilaiselta.
Ailigasjänkä
- Laita auto siihen vaan, ei ole kenenkään tiellä. Lapinmiehen suu leviää naurusta kun hän jatkaa,
- Mutta jos tulee tuisku, niin juhannuksena vasta autosi pois saat. Pitääkö suksi?
Ura on kova ja helppo hiihtää, mutta sen ulkopuolella hanki imaisee suksen puolen metrin syvyyteen. Aurinko näyttäytyy hetkeksi. Pulkka kaatuu, en pidä kiirettä sen nostamisella, istun hetkeksi.
Sitten poroaita vie taas kelkkauraa ja minua. Sitä on helppo hiihtää, mutta se ei rauhoita. Tunturi kutsuu ja eksytän itseni uralta, mutta hanki kantaa vain hetken. Voimat loppuvat.
Telttayö.
Njavgoaiville
Hanki on pinnalta kova yön jäljiltä, lähden varhain matkaan.
Maisemat ovat tutut, vain väri on taas vaihtunut. Tuonko katajan vierestä kävelin 10 kuukautta sitten? Nyt siitä näkyy vain latva, hädin tuskin sitäkään. Hanki ja pakkanen hoitavat puutarhaansa.
Siteen hihna on rikki. Tiesin lähtiessä, että se pitäisi korjata, mutta en viitsinyt. Puolessa matkassa se katkeaa.
Perillä tupa ei lohduta, sillä se muistuttaa toisista, niistä joita ilman hiihtäjä on tullut tänne olemaan. Kesällä kävelin tästä ohi ja toivoisin nytkin sen tehneeni, mutta olen soseen ja uran vanki. Tuvalla saksalainen pariskunta. Puhelen hetken, sosetta valittelevat hekin.
Vaikka vieraat lähtevät, en jää tuvalle, haluan nukkua rauhassa. En suunnitellut tällaista vaellusta.
Palaan uralle. Lentokeli, kantaisiko hankikin? - Joku on tuossa kaatunut, tunari. Siihen kaadun minäkin, samaan ansaan.
White out
Aamulla on pakkanen ja hanki on jäässä. Lumiankkurit ovat takertuneet lumeen. Olen huolimaton ja rikon yhden lapiolla. Muovinpaloja. Toivon, että saan kaiken kerättyä pois.
Saksalaiset ovat taas kammilla, hidasta porukkaa lähtemään. Heillä on sama suunta kuin minulla. En viitsi asiaa nyt harmitella, suunnitelmaa ei oikein voi vaihtaa. Olen saanut tiedon, että tunturissa lumi kantaa. Informaatiotulvan aikakautena on tietoa vaikea paeta. Olen lakkannut yrittämästä.
Riuhtaisen ahkion tunturin suuntaan, lakeuden yli.
Sitten maailma muuttuu valkoiseksi. Onko aikaakaan olemassa ilman kontrastia, ilman vertailukohtaa? Jos ei, niin onko mahdollista, että jään tähän valkoiseen olemattomuuteen lopullisesti, pettävien aistien vangiksi?
Jokilaakso on kasvattanut lumilipan, joka whiteoutissa näyttää valtavalta, enkä oikein näe minkä korkuinen se on. Rämmin jokivartta ylöspäin, upottaa. Lumikengät jalkaan ja ylos kohdasta joka näyttää loivemmalta, mutta en oikein tiedä onko se.
Jokin lentää, vai pysyykö se paikollaan? Piste ilmassa vai lumella? Kun käsitystä etäisyydestä ei ole, aivot keksivät omiaan. Piste pysähtyy, muuttuu lumen läpi törröttäväksi oksaksi. Sen paikka on nyt tässä aika-avaruuden hetkessä, tuossa noin.
Toinenkin piste, vai onko niitä kaksi? Lisää ajattomuuteen hukkuneita harhanäkyjä vai laskeeko joku mutkamäkeä tunturissa. Kyllä siinä on kaksi hiihtäjää, ahkiot perässään, epäilen heidän olevan tuttuja. Kyllä, se on Tuire ja miehensä, jo paluumatkalla. Seuraa Outa-lehden toimituskunnan pikakokous valkoisen olemattomuuden keskellä, ennenkuin kylmä pakottaa meidät tahoillemme. Eikä kukaan muista valokuvata. Katoaako hetki, jos siitä ei jää todistetta, jälkeä?
En oikein ymmärrä tapahtunutta, ennenkuin se on ohi. Tiesin heidän olevan samalla seudulle, mutta silti kohtaaminen jättää epätodellisen olon.
Ajattoman hetken olen taas yksin ja seuraan latua, jonka viiimein kadotan jokilaakson harmauteen. Joki on jäätynyt siniseksi. Onko tuosta kulkenut ahmatti, latustellut levein kämmenin?
Kämpällä ole ketään, mutta tiedän saksalaisten seuraavan perässä. Ajatus häiritsee, mutta en voi sille mitään. Kaipa yhden yön pärjään seurassakin, omituinen eläjä.
Tunturissa
Pitkä aamu ja pitkään nukkuvaa seuraa. Hiiviskelen ulkona. Kämpän huussi pursuaa lunta ja paskaa.
Katson kämpän seinustalle laitettuja suksia. Miksiköhön olen ollut huolestunut, että sukseni ovat erämaahan liian lyhyet. En ole enää, kun näen millä niksmanni tunturiin hiihtää. Mikäs noilla kovalla hangella on mennessä, mutta entä soseessa? Kertoivat hiihtäneensä ensimmäistä kilometriaan kolme tuntia. Minulla taisi olla ihan helppoa sittenkin.
Lähtevät lopulta ja jään yksin, nousen tunturiin. Pilvet peittävät maisemaa, mutta näen palan sinistä taivasta.
Sitten, pilvien revetessä, aurinko piirtää maiseman unenomaiseksi valon terävällä siveltimellä. Se paljastaa tunturin viivat ja kaarteet, jokaisen ainutlaatuiseksi tekevän muodon. Tuntuu siltä, kuin katsoisin Lappia ensimmäistä kertaa. Seison kauan hiljaa, kunnes näky on ohi. Tai ehkä se jää olemaan, minä vaan siirryn muualle.
Voiko ajan pysäyttää? Jos sen voisi, niin sitä ei huomaisi mitenkään, joten sillä ei ole väliä. On aina siirryttävä seuraavaan aika-avaruuden pisteeseen. Kukaan ei tiedä miksi. Ehkä sen takia, että muuten emme tietäisi olevamme olemassa. Tai ehkä vain kuvittelemme siirtyvämme ja se illuusio näyttää meistä ajalta. Ehkä olemme aina siellä, missä kerran olemme olleet.
Nousen tunturiin, mutta Kuivi on sumun peitossa ja sinne en haluakaan mennä.
Käännyn takaisin valoon ja kierrän matalamman tunturin. En kerää tunturinhuiputuksia, enkä tiedä miksi pitäisi mennä johonkin tiettyyn paikkaan, vain koska muutkin käyvät siellä. Ei vaellus ole menemistä, se on olemista.
Lasku takaisin kämpälle on pitkä ja riemukas, lapsenomainen. Lasken mutkille, että se kestäisi mahdollisimman kauan.
Kämpällä katto vuotaa, lattia lainehtii ja ilma on kostea. Laitan tippujen alle sangon ja pesuvadin. Pling, pling, pling. Rakennan äänenvaimentimen, että saisin nukkua.
Jokin liikkuu ratonrajassa, lattian alla ja puuvajassa. Kuivin maahiset pitävät minua hereillä.
Korkea reitti
Herään varhain. Taas kämppäpainajaisia.
Vedän ahkion kämpältä ylös tunturiin. Aurinko häikäisee minut lähes sokeaksi ja aurinkolasit ovat hassusti vääntyneet, en saa oikein niitä korjattua. Olkoot taskussa sitten, vedän huppua silmille.
Huikaiseva hiihto valossa.
Kammilla taas saksalaiset. En jaksa seurustella, vaan jatkan matkaa ja hiihdän koivikkoon, niin pitkälle kuin lumi kantaa.
Väsyttää. Loue on liian pystyssä ja näen, että lumi sataa sisään jos yöllä tuulee, mutta minulla ei ole intoa korjata mitään. Nukun nyt tähän.
Kiimainen kettu rääkyy kevättä. Nukun hyvin ja rauhallisesti.
Tupa
Aamulla herään aikaisin, puran leirin ja lähden eteenpäin. Hiihdän hyvin hiljaa, mitään kiirettä ei ole. Silti matka loppuu liian nopeasti.
Myös erämaa loppuu tähän ja edessä on vain paluu. Mutta tupa on tyhjä, vaikka olen jo moottorikelkkojen maailmassa: Luomusjärvillä on rauhallista.
Jostain syystä nukun levollisesti, ehkä Ruktajärven maahiset ovat minut jo armahtaneet.
---
Olen viimein saavuttanut tilan ajassa ja avaruudessa, jossa tunnen viettäneeni Lapissa riittävästi aikaa, enkä tunne haikeutta kotimatkan alkaessa. Minulla on tavattoman vahva tunne siitä, että tämä tila saattaa kestää parisenkin viikkoa.