Virtuaalinen asentopaikka

Yksinvaelluksen lyhyt oppimäärä

Yksinkulkijalta joskus kysytään: eikö pelota, miten uskallat lähteä? Entä jos jotain sattuu? Usein kuultava yksinvaelluksen perusneuvo onkin tämä: Älä tee sitä. Älä lähde yksin tunturiin. Haluan lisätä siihen jotain.

Monille ryhmässä toimiminen on hauskaa seurassaoloa, yhteisiä ponnistuksia, ryhmäytymistä. Mutta toisille ryhmässä toimiminen on energiaa kuluttava kokemus. Tästä syystä he nauttivat vaelluksesta sitä enemmän, mitä pienempi seurue on kyseessä. Sitä, miten erilaiset luonteet alunperin muodostuvat voi mietiskellä, mutta se ei kuulu tähän.

Peruskysymyksestä en ala kiistelemäään ja tässä oma summaukseni asiasta. "Älä lähde yksin tunturiin" on ohjeena perusteltu, eräänlainen "alkusääntö", josta on hyvä lähteä liikkeelle. Mutta tätä ohjetta voi rikkoa, jos tuntee olevansa siihen valmis, ymmärtää ja hyväksyy riskit. On myös selvää, että tällaisen ohjeen rikkomiseen on kaikilla oikeus. Jos taas yksinvaellus ei sinua huvita tai se ei tunnu mielenkiintoiselta, ei asiaa tarvitse pohtia enempää. Unohda se.

Ensimmäinen kerta voi olla kova paikka, miten se sujuu? Sitähän ei tiedä ennenkuin kokeilee. Tässä yksinvaelluksen erittäin lyhyt oppimäärä:

Suunnittele, mutta älä liikaa. Liika analyysi halvaannuttaa

Varmista, että suunnistaminen ja kartanluku on hallinnassa

Jätä reittisuunnitelma ja aikataulu jollekin johon voit ehdottomasti luottaa

Älä suotta ahnehdi matkaa tai aikaa. Totuttele, ennätät tehdä seuraavalla kerralla pitemmän matkan

Muista, että suoritustasi ei valvo kukaan. Aikasi on oikeasti sinun omaasi ja vain sinun

Nauti kaikesta

Muista, että eksyminen ei ole vaarallista, mutta hätäily voi olla

Tuntematon pelottaa kaikkia ja täysin pelottomat ovat joko tyhmiä, valehtelijoita tai epänormaaleja, sillä miljoonien vuosien evoluutio on istuttanut yksinolemisen pelon syvälle ihmisen perimään. Pelko kyllä katoaa, kun erämaan hiljaisuudesta tulee kulkijan tuttu.

Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole houkutella ihmisiä yksinvaeltajiksi. Tämä on ainoastaan omakohtaista pohdiskelua. Muutama ajankohtainen tapaus on taas saanut noin yleensäkin pohtimaan yksinvaelluksen riskejä.

Toinen sattui tutulle vaeltajalle, mutta päättyi onnellisesti vain aineellisiin tappioihin, jotka nekin lopulta jäivät pieniksi. Ivalojoella taas vastikään katosi kokenut erämäänkävijä.

Erämaassa on aina muistettava, että jotain voi mennä karmaisevalla tavalla pieleen, myös kokeneilla. Heinäkuussa 1961 ruotsalainen Carsten Lorange saapui Enontekiön Vuontisjärvelle aikeenaan vaeltaa pohjoiseen, Karasjohkan latvoille. Hieman yli kuukausi myöhemmin hänet löydettiin Tollakasvaaran lähettyviltä: hän oli kuollut kylmään ja nälkään. Häneltä löytyi muistivihko, jossa oli muistiinpanoja ja myös paljastava lause: "kartassa täytyy olla jotain vikaa". Hän oli siis eksynyt. Kohtalokkaan tapahtumasarja oli ilmeisesti aloittanut kengän menetys.

Kuva Vuomavarrelta Tollakasvaaran ja Pöyrisjoen suuntaan, 2006

Tämä tapahtui heinä-elokuussa ja Lorange oli erittäin kokenut eränkävijä. Ruotsia taitavat voivat lukea hänen tarinansa täältä:

En förbannad flugfiskares sista äventyr

DEN SISTA FÄRDEN - I Carsten Loranges fotspår

Tarinan tärkein opetus on mielestäni tämä: ruumis on henkeä vahvempi, vaikka toisin kuuleekin väitettävän. Vaikeissa olosuhteissa ei väsy ensimmäisenä keho, vaan mieli. Seurauksena on sarja harkitsemattomia tekoja, joilla voi olla kohtalokkaat seuraukset.

Voin myös suositella Raimo O. Kojon kirjaa "Tervaksen tuoksuinen lohi" ja asiaan liittyvää kertomusta "Erämaa varoittaa".

Erämaassa voi aina sattua ja tapahtua kaikenlaista. Olen ollut itsekin vaelluksella, jossa on kadotettu teltta. Miten se voi tapahtua, jääköön tässä kertomatta koska olen luvannut vaieta asiasta, mutta varusteiden kadottaminen erämaassa voi olla totinen paikka. Se voi myös sattua kenelle tahansa, vaikka kokemustakin olisi. Tässä oma top-5 listani erämaassa kesällä mahdollisesti sattuvista onnettomuuksista. Huomaa, että lista ei välttämättä ole onnettomuuksien vaarallisuusjärjestyksessä tai kattava, ainoastaan siinä järjestyksessa, jollaisena se pääni sisältä kumpuaa.

5. Sairastuminen ankaraan ripuliin, influensaan, sairaskohtaukset jne.

4. Vakavat vammat/ruhjeet, käden murtuminen, viiltohaavat, uistin silmässä jne.

3. Tulipalo teltassa

2. Jalan/nilkan murtuma, joka estää kävelemisen

1. Kaikkien vaellusvälineiden kadottaminen, eli koko rinkka sisältöineen menetetään.

Alussa mainitulle tutulleni sattui vastikään tuo numero yksi, se jota henkilökohtaisesti pelkään eniten. En osaa sanoa miksi, koska se ei missään tapauksessa ole kesävaelluksella vakavin, vaikka voikin huonoissa olosuhteissa päättyä aivan yhtä huonosti kuin nuo muutkin: vaeltajan menehtymiseen. Tässä mainitussa tapauksessa lopputulos oli onnellinen ja arvokkaiden varusteiden takaisin saamiseksi lähetetty etsintäpartio suoritti tehtävänsä menestyksellisesti.

Entä petoeläimet? Ne joista kaikki aina ensimmäisenä kyselevät: Entä jos tulee karhu? Miten uskallat nukkua? Kuulkaapas: Vaarallisin eläin Lapissa on, jos ihminen unohdetaan, rykimäaikana haaremiaan suojeleva porohirvas. Niistä on syytä pysyä kaukana, mutta eivät nekään pitkien matkojen päästä ihmisen kimppuun pyri. Metsän kuningastakin on toki kunnioitettava, mutta ei nalle teltasta tule ihmistä hakemaan, ihmisyöjä kun ei ole, vaan vihaa ja inhoaa lajimme hajua. Sudet? Ei ole miesmuistiin ainoatakaan tapausta, jossa sudesta olisi ollut todistettavasti vaaraa ihmiselle.

Mutta vaarat ovat todellisia ja ne kaikki kumpuavat väsymyksestä, inhimillisestä huolimattomuudesta sekä puhtaista vahingoista. Talvivaelluksella virhemarginaali on paljon pienempi ja vaarat suurempia: varusteiden menetys voi merkitä menehtymistä, eksyminen on vakavampaa, kastuminen pakkasella erittäin vaarallista, kurun reunan lumilipan yli hiihtäminen voi merkitä elävältä hautautumista.

Onko käynyt mielessä, etten lähtisikään? Ei ole, ei ainakaan tästä syystä.

Yksinkulkijan motivaatio on selkeä: kokemus on niin voimakas ja kokonaisvaltainen, että se on hyvinkin pienen riskin arvoinen. Ehkä vähän suuremmankin, jos tarpeen. Toisaalta minulla on vahva käsitys siitä, että yksinkulkija on usein varovaisempi, harkitsevampi, kuin mitä hän olisi porukassa. Sitten, jos jotain sattuu, on yksinkulkija tietenkin suuremmassa pulassa kuin seurassa vaeltava.

En kirjoittanut tätä siksi, että voisin kehuskella yksinvaeltajien olevan kovia jätkiä(*), joita vaarat eivät pelota, kyllä ne pelottavat. Kirjoitin tämän siksi, että haluan sanoa etteivät vaarat ole yhtään sen suurempia kuin siviilielämässäkään, ne ovat vain erilaisia. Avun saaminen on vaikeampaa, mutta riskit on hyväksyttävä, jotta voisi tehdä sitä mitä tietää tarvitsevansa.

(* Tässä tapauksessa "jätkä" sisältäköön molemmat sukupuolet. Tiedän naisia joihin verrattuna minä olen noviisi ja sellaiseksi jäänen.)

-- tyy, 16.7.2009, 28.10.2009, 19.2.2010