Pääsivulle Poluilta ja tulilta
Itäkaira 2009
Lue lisää
Kaldoaivi 2009
Lue lisää
Paistunturit 2009
Ounastunturi pääsiäisenä 2009
Lue lisää
Uskonnottoman joulu
Olin kaksitoistavuotias, kun ymmärsin, ettei jumalaa voi olla olemassa.
En tiedä tarkalleen, mistä tämä varmuus tuli, mutta muistan sen kesäisen hetken yli 35 vuotta sitten, kun minusta alkoi tulla uskonnoton. Kävin kuitenkin rippikoulun, niinkuin muutkin ikäiseni ja erosin kirkosta vasta tultuani täysi-ikäiseksi. Ollakseni täysin rehellinen, on tietenkin tunnustettava, etten voi muistaa mitä ajattelin 35 vuotta sitten. Nuo muistot ovat muuttuneet moneen kertaan ja niistä on syntynyt uusi todellisuus. Niin käy kaikille muistoillemme.
Kuitenkin olen melko varma yhdestä asiasta: noihin aikoihin aloin ymmärtämään, ettei kertomus maailman luoneesta jumalasta ollut kovin järkevä, eikä se ollut tarpeellinen olemassaolomme ymmärtämiseksi. Luin paljon, kaiken mitä sain käsiini ja sain monta unohtumatonta opetusta. Erich von Dänikenin ufologia herätti hämmennystä, koska en voinut ymmärtää, miksi kukaan muu ei ollut kertonut minulle näitä ihmeellisiä asoita maassa vierailleista vieraista sivilisaatioista. En tuohon aikaan vielä käsittänyt, että on olemassa ihmisiä jotka kirjoittavat epätosia asioita uskotellen niiden olevan totta. Osasin varmasti valehdella itsekin tarpeen tullen niinkuin jokainen varhaisteini-ikäinen, mutta kirjoitettu valheellinen teksi tuntui jotenkin "epäpyhältä". Jälkikäteen tämä tuntuu nololta, mutta alle viisitoistavuotiaana en ymmärtänyt epäillä uusista kirjoista lukemaani "tietoa". Luulenpa tämän olevan kuitenkin melko inhimillistä. Miksi halusin uskoa Dänikeniä, koska olin jo tässä vaiheessa hylännyt luomiskertomuksen uskomattomana satuna? Oliko Däniken korvike uskonnolle, jotain uutta uskomatonta sen tilalle?
Myöhemmin opin ymmärtämään, miten lukemaansa voi epäillä ja miten erottaa epäilyttävä tieto oikeasta, mutta se on ollut pitkä ja tuskallinenkin prosessi. Modernissa maailmassa, jossa kuka tahansa voi julkaista epäilyttäviä ajatuksiaan suurelle joukolle ihmisille (esim. tämä kirjoitus), on lukijan taito suodattaa roskaa entistä tärkeämpi. Valitettavasti disinformaatiota voi levittää hyvin ovelasti ja uskottavasti niin, ettei suodattaminen aina onnistu skeptisimmältäkään. Esimerkki yhdestä aikamme vakavimmasta disinformaatiosta on "keskustelu" ilmastonmuutoksesta. Jokainen voi todeta järjen ja hyvien tapojen katoamisen netin keskustelupalstoilla, mutta kuka pystyy sanomaan kumpi ilmastokeskustelun osapuoli on oikeassa? Jos et ole asiantuntija, et pysty valitsemaan puoltasi itsenäisesti, vaan sinun on luotettava jonkin muun asiantuntemukseen. Tällöin pieni epäilyksen mahdollisuus jää aina elämään. Tämä epäilys on ilmastöänkyröiden disinfiormaatiokampanjan polttoainetta. Ilmastoväittelystä on tullut aikamme "uskonsota", enkä laikaan ihmettele ilmastotutkijoiden haluttomuutta osallistua tähän keskusteluun.
Epävarmuus on tiedonhankinnassa pysyvä olotila. Ehkä tämä olotila on ihmisluonnolle niin epämukava, että halutaan mieluummin uskoa mukaviin epätotuuksiin ja myytteihin. Ihmisellä on myös sisäänrakennettu, mahdollisesti evoluution muovaama tarve kertomuksille ja mystiikalle. Tämä tarve on myös uskonnottomalla ja on joskus niin voimakas, että uskonnosta lopullisesti luopuminen on joillekin täysin mahdoton ajatus. Vaikka todellista uskoa ei enää olisikaan, pysytään kirkossa perinteen takia.
Minulla ei itse asiassa ole mitään sitä vastaan, että ihmiset haluavat pysyä uskossaan. Niin kauan, kuin uskontoa ei tarjota selitykseksi peruskysymyksille tai yhteiskunnallisen päätöksenteon välineeksi, sillä ei rahasteta eikä sitä väärinkäytetä alistamaan tai harhaanjohtamaan toisia ihmisiä, en ole uskontoja tai tarinoita vastaan.
Todellisessa maailmassamme ei ole mystisiä salaisuuksia tai sisäänrakennettuja tarkoituksia, on ainostaan maailmankaikkeus sellaisena kuin se on ja vain ne elämän tarkoitukset, joita me itse itsellemme luomme. Tämän ei tarvitse olla lohduton ajatus, eikä se minulle sitä ole. Hyvää joulua.
-- tyy, 24.12.2009