Pääsivulle Poluilta ja tuliltaMuisto sumusta
Ah-hump. Lumikenkä ja jalka upposivat hankeen polvea myöten. Mikä näitä kenkiä oikein vaivasi, eikö lumikenkä ollutkaan lumella kävelyä varten, ahkion painoko näin sai upottomaan! Jos en pitänyt varaani ja tallustanut tarkkaan toissapäiväistä latu-uraa pitkin, rämmin taas kuin umpisessa.
Jos olisin pitänyt sukset jalassa, ei ura upottaisi, mutta jokilaaksosta tunturille noustessa olin niin kyllästynyt suksien lipsumiseen, että olin päättänyt vaihtaa lumikengät jalkaan. Nyt huokasin, että valmistautumiseni tälle reissulle ei ollut täydellinen: minulla ei ollut mitään lipsumisenestoja suksiin auttamaan pitkiä nousuja. Ikiksellä oli nahkahihnat, jotka hän oli kietaissut suksiin siteen taakse, mutta minullapa sellaisia ei ollut. Tosin näin olinkin ajatellut: käytän lumikenkiä, jos joudun nousemaan ja sukset eivät pidä. Nämä lumikengät olivat ilmeisesti minulle liian pienet. Joka tapauksessa eteneminen niillä ei ollut aivan sitä mitä olin odottanut. Selkä kastui.
Minulla ei ollut kokemusta sen enempää lumikengistä kuin umpihankisuksistakaan, joten nyt maksoin kai jonkin sortin oppirahoja.
Tunturi odotti sumussa, vältteli katsetta. Maisemaa ei oikeastaan ollut lainkaan, niinkuin ei ollut ollut koko vaelluksen aikana, vaan olimme hiihtäneet kuin kulisseissa tai maalauksessa. Tosiaan, välillä tuli mielikuva, kuin olisimme näyttämöllä jossa joku vaihteli rekvisiittaa valkoisuuteen, koivun sinne, männynkäkkyrän tänne.
Ylempänä rinne kovettui, tuuli kylmeni ja pakkasilma juoksutti lunta paljakassa. Maiseman viimeisetkin piirteet lakkasivat olemasta, siellä täällä männynkäppyrä nojasi tunturiin. Mistä suunnasta oikein tuuli? Jos ei katsonut tarkasti ei olisi voinut arvata, että puut kasasivatkin jääkiteitä tuulen puolelle, kuin auraksi halkaisemaan ahavan. Jää keräytyi, kunnes viimein helähti maahan oman painonsa alla.
Nostin anorakin huppua tiukemmalle, tuuli kylmeni. Emme puhuneet mitään, koska asiaa ei juuri ollut. Mitäpä olisimme selostaneet tässä, tämän keskellä jossa oli jo kaikki.
Tunturinlaki oli pitkä ja valkoinen. Oikeastaan ei edes valkoinen, sillä näköaisti muuttui hyödyttömäksi ja kontrasti katosi. Yritin seurata tulojälkeä, tämän tästä tasapaino petti ja oli pakko katsoa jalkoihin, että pysyisi pystyssä. Välillä tuntui, kuin suksenkärkeä kauempana ei enää olisi mitään.
Ilman tulojälkeä olisimme olleet kompassin varassa, mutta nyt seurasimme sitä kuin vainukoirat, vaivoin jäljellä pysyen, silmät sihrustaen ja vettä valuen. Eteenojennettu käsi näytti kuin sumuun typistyneeltä, kurkottaessaan kadonneeseen maisemaan, äärettömyyteen ilman pakopistettä. Ei ollut aurinkovaellus, ei sininen maisema, olipahan erilainen kokemus tämä, valkeassa unessa hiljainen hiihto.
Erilainen kuin ajatuksissa, erilainen kuin suunnitelmissa. Lie ollut erilainen, kuin nyt on muistoissa.
---
(Ilmestynyt aikaisemmin http://www.outa.fi)