Virtuaalinen asentopaikka

Vaeltamisen väärät profeetat

Syksyisin, kun vaelluskausi on päätöksessä, on aikaa huoltaa varusteita, miettiä puutteita ja virheitä menneen kesän vaelluksissa koko kauden tarkan analysoinnin perusteella ja varsinkin jatkaa repunkevennysprojektia. Paljon on vielä tekemistä, jotta ensi vuonna on taas entistä ehompi varustus, joka takaa äärimmäisen vaellusnautinnon.

Ja katin kontit, sanon minä: lopettakaa ilveilynne.

Analysointi, vatulointi ja ylisuunnittelu ovat tehneet vaeltamisesta tarkuustoimintaa, suoritteen, jota ei voi muka toteuttaa ilman ajanmukaista tietoutta ja varustusta. Muuten sinulle käy näin: se oli väärin vaellettu!

Internetin luoma uusi demokratia on synnyttänyt enemmän vääriä profeettoja, kuin koko ihmiskunnan aiempi historia yhteensä. Näin on myös syntynyt lukuisa joukko vaellustietäjiä tämänkin harrastuksen jouduttua kaikille avoimena olevaan nettidemokratian armottomaan myllyyn.

Vaeltaminen on, tai sen ainakin pitäisi olla, vain ja pelkästään tunnetila. Sen pitäisi olla fiilistelyä, jota ei pidä eikä voi suunnitella ja jolta ei voi eikä saa odottaa mitään. Siis ei yhtään mitään. Se tulee, mikä on tullakseen. Viattomat ajat, jolloin ei ollut tietoa "oikeista" varusteista tai vaelluksista, keittiö oli armeijan pakki, tulitikut ja kirves, ovat pelkkiä muistoja eivätkä välttämättä edes oikeita muistoja, mutta jotain erilaista erästelyssä oli tuohon aikaan. Vai toiko väärän vapauden tunteen tietämätön huolettomuus ja turhien murheiden puuttuminen. Ei silloin murehdittu polttopuista, jälkien jättämisesta tai ylipäätään mistään, koska erämaa oli rajaton, eikä siellä muutaman nuotion pohja tuntunut missään, parin alamittaisen tammukan kalasoppaan joutumisesta puhumattakaan. Eikä pelätty muuta kuin itänaapuria. Ainoa murhe oli, jos hävitäänkin laakista olemattomiin, kun "atomipommi kopsahtaa päähän", niin kuin Veikko Huovisen Pylkkäs-Konsta olisi todennut. Sellainen oli maailma silloin.

Nykyään sinun on tiedostettava. On tiedostettava ympäristön- ja eläinsuojelun näkökulma, ymmärrettävä kasvissyöjiä ja muita pupeltajia, otettava huomioon ilmastonmuutos ja energiapolitiikka. Ketunmyrkkyä ei saa kaupasta, etkä voi ottaa vaelluskumppaniksesi lapinpystykorvaa nimeltä Muhammed. Ja jos et tiedosta, olet huono vaeltaja ja läpeensä paha, epäonnistunut ihminen.

Ja kaiken sen tiedostamisen lisäksi, joka vaaditaan, että ylipäänsä olisit kelpo astumaan erämaahan, sinun on tehtävä vaellusharrastuksestasi äärimmäinen suorite. Muutenhan se ei tunnu miltään. Ja se loputon vatulointi varustuksen kanssa. Puukkokin pitäisi vaihtaa monitoimityökalun rimpulaan, koska puukko on liian painava ja monitoimityökalussahan on jo valmiina hohtimet ja samppanjavispilä, niitä ei siis tarvitse ottaa erikseen mukaan. Tosin jos pitäisi vuolla kiehisiä käykin ilmi, ettei superlinkkarilla saa tehtyä muuta kuin reikiä kämmeniin.

Kun viimein matkalle päästään, niin sitten mennäänkin eikä sivuille vilkuilla. Koska suunniteltu vaellus on suoritettava, aikaa ei ole hukattavaksi. Tosikovat karjut vetelevät satojen kilojen pulkkia ja hiihtelevät pitkin maapallon napoja niin, että tierat lentelevät.

Siitä vaan. Lue vaikka nettipalstoilta ja retkeilylehdistä, miten vaelletaan oikein. Sieltä löytää kaiken maailman narisijaa, vaelluspoliisia ja oikeintietäjää. Jotkut nillittävät majoitteiden rakenteesta, toiset taas pitävät meteliä karttojen alkuperäisnimistöstä. Alkuperäisnimet ovat kyllä mukavia, kunnes joudut kertomaan kaverille miten kiipesit Njálabiedjojohgeašoaiville.

Minäkin olen näköjään lisännyt näille sivuilleni varusteluetteloja. Mikä juuttaan sairaus tai piähännousema on saanut minut tekemään tämän äärimmäisen teon? Mikä sairastutti minut varusteluharrastukseen sen sijaan, että olisin keskittynyt tarkkailemaan luontoa, olemaan läsnä?

Ei repun keveydessä sinällään ole mitään vikaa, jos kevenee niin kevenee, hyvä niin, ainakin vanhuuttaan rapistuu ja kankaat hapristuu, niin kuin kantajallaankin. Mutta jos varustelu muuttuu liian tärkeäksi, on kyseessä eri harrastus. Sen kanssa en halua olla tekemisissä.

Sitten tämä hullutus pitkien vaellusten kanssa. Hölmön hommaa, sanon minä, sillä viikko ja rapiat riittää kenelle tahansa järki-ihmiselle, muuten retki muuttuu taas suoritteeksi. Oikealla retkellä saa olla hankalaa ja vittumaista ja sieltä saa haluta takaisin kotiin olematta huono vaeltaja. Oikealta retkeltä on palattava tyytyväisenä iloiten retken loppumisesta, saunasta, lakanoista ja oluesta, jota on hyvällä omallatunnolta lupa riipaista useampikin tuopponen. Hyvänlaisen tauon päätteeksi on jälleen valmis uuteen eräilykokemukseen ilman suorittamisen painetta. Mutta ei ole pakko jos ei taho.

Entä veijarit, jotka ensin suunnittelevat, sitten toteuttavat ja lopuksi raportoivat retkensä internetissä julkaistavan mukakiinnostavan vaelluskertomuksen muodossa. He saattavat jopa julkisesti analysoida käyttämänsä vessapaperin määrän retken jälkeen. Tämä se on suorittamista ja pahimmanlaatuista narsismia ja öykkäröintiä järkevien ja ajattelevien ihmisten kustannuksella.

Nyt yht'äkkiä ymmärrän, että vaellus on kokemuksena minulle henkilökohtainen, enkä koe tarvetta sen minkäänlaiseen kehittämiseen. Se on minulle äärimmäisen itsekäs asia ja myös pysyy sellaisena, enkä kysy muilta mihin retkeni vie ja kuinka kauan se kestää. Vaeltajien välinen keskustelu netin keskustelupalstoilla on pääasiassa suoritteiden vertailua, nillitystä, kalapaliikkia ja muuta niskanpunotusta. Se estää nauttimisen omasta olemisesta, omalla tavalla. Se on harhainen tieto oikean vaelluksen omituisuuksista.

Tuntemattoman sotilaan Kariluodon viimeisin sanoin: - Nyt se loppui, nyt ei enää.

-- tyy, 12.10.2009