Pääsivulle Poluilta ja tulilta
Itäkaira 2009
Lue lisää
Kaldoaivi 2009
Lue lisää
Paistunturit 2009
Ounastunturi pääsiäisenä 2009
Lue lisää
Jumalasta, maailmankaikkeudesta ja muusta sellaisesta
Aika-ajoin tulee tarve pohtia elämän tarkoitusta, maailmankaikkeuden olemusta ja kysymystä mahdollisen luojan olemassaolosta. Miksi?
Miksipä ei, ajankuluksi.
Kaltaiseni ateistin ei luulisin pohtivan jumalan olemassaoloa. Ateistihan tietää, ettei jumalaa ole. Vai tietääkö?
Useimmat jumalankieltäjät luokittelevat itsensä agnostikoiksi, perustellen tätä sillä, ettei mitään varmuutta jumalan olemattomuudesta voida saavuttaa. Ei voidakaan, kuin ei myöskään voida saavuttaa täyttä varmuutta tonttujen ja maahistenkaan olemattomuudesta. Pitäisin niitä kuitenkin niin epätodennäköisinä olentoina, että en katso tarpeelliseksi millään tavalla ottaa huomioon niiden olemassaoloa.
Jumalan luokittelen tähän samaan joukkoon. Siksi haluan kutsua itseäni ateistiksi, en agnostikoksi. Agnostikko ei uskalla ottaa viimeistä loogista askelta. Tämä on älyllistä pelkuruutta, johon sortui myös kuuluisa matemaatikko Blaise Pascal. Myös vaite siitä, että ateismi on verrattavissa uskoon on harhaanjohtava ja väärä.
Väite siitä, että ateismi vaatii jonkinlaisen "uskonhypyn", on epätoivoinen yritys perustella joko usko tai agnostismi; loogisimpaan lopputulokseen ei haluta päätyä, varmuuden vuoksi. Mutta ateismi on helppoa, se ei vaadi yhtään mitään. Ateisti on valmis muuttamaan mielipiteensä välittömästi, jos todisteita kaikkivaltiaan olemassolosta ilmenee. Uskova ei muuta käsityksiään mistään hinnasta, eikä todisteilla ole hänelle mitään merkitystä. Agnostikko taas jää omaan maailmantuskaansa, jossa kaikki on mahdollista.
Ehkä jumalusko on niin perustavanlaatuinen ominaisuus ihmiseläimessä, että siitä kokonaan luopuminen tuottaa äärimmäistä henkistä tuskaa. Jotkut tutkijat ehdottavat, että jumalusko saattaa olla jopa koodattuna perimäämme. Eikö tämä olisikin osoitus kaikkivaltiaan olemassaolosta? Voihan se olla niinkin, mutta se tuskin on yksinkertaisin selitys.
Ihmisillä on taipumusta aliarvioida itseään ja omaa lajiaan. Oletko hämmästynyt tästä vaitteessä, yleensähän kuulee väitettävän päinvastaista. Onhan ihminen aisteineen epätäydellinen ja pystyy havaitsemaan ympäristöään huonosti, on altis väärintulkinnoille ja valheelisille muistoille, ei ole fyysisesti kestävä ja siis kaikin puolin kehno otus eläinkunnan joukossa.
Tämä on yleinen käsitys, mutta se on täysin väärä. Se voi päteä ihmisyksilöön, mutta ei ihmiseen lajina. Jo pelkkä tarkka käsitys aistiemme rajallisuusesta kertoo meidän ymmärtävän käsittämättömän paljon ympäristöstämme ja maailmankaikkeudesta. Teknisin apuvälinen havaintokykymme ylittää kaikkien muiden eläinten havaintokyvyn. Kaiken tämän on mahdollistanut evoluution hämmästyttävin tuotos: ihmisaivot.
Toinen toisensa jälkeen ratkaisemattomaksi luullut ongelmat ratkeavat. Tiedämme myös, että on olemassa asioita joista emme voi saada tietoa. Myös tämä tieto on osoitus ihmisen ainutlaatuisesta kyvystä ymmärtää maailmankaikkeutta.
Väite ihmisen rajallisuudesta ja siitä, että on olemassa jotain mitä ei voi aistein ja mittalaittein havaita, on mystifiointia ja pessimismiä. Nykytiedon valossa meillä ei ole mitään syytä uskoa tällaista. Tilaa maahisille ja jumalille jää vain vähän. Väitetään myös, että on asioita joita tiede ei voi tutkia. Ymmärrän hyvin mikä motivaatio väitteen takana on, mutta en käsitä mitä sellaiset asiat voisivat olla.
Meillä ei ole myöskään tietoa muiden älyllisten elämänmuotojen olemassaolosta, joten toistaiseksi on vain ihminen ja maailmankaikkeus. Röykeä ja itsekäs näkemys, eikö totta.
Uskalla hyväksyä maailmankaikkeuden huikean monimutkainen kauneus, lakkaa pelkäämästä sitä ja löydä ihmiselle tarkoitus kosmoksen pienten yksityiskohtien ymmärtämisestä.
Optimisti toki on useimmiten väärässä, kun taas pessimisti ei pety koskaan.
-- tyy, 17.5.2009
