Pääsivulle Lapin vaelluksia
Muotka 2010
Katso kuvat
Muotka elo-syyskuussa 2011
Orvokki kirjoitti tältä reissulta kunnollisen retkikertomuksen. Omani kirjoitusintoni on osoittanut hiipumisen merkkejä
Valokuvat on tällä kertaa otettu taskukameralla ja jälki on sen näköistä.
Tihkussa
Oli kuljettu tihkussa ja sateessa kauemmin kuin olisi ollut väliksi. Kuivaa vaatekappaletta ei juuri kenelläkään ollut, sillä monen päivän jatkuva sade oli tehnyt tehtävänsä. Tuskin kukaan viitsi sadetakkiakaan pitää, koska nyt satoi vain hiljakseen ja tuntui melko samalta, kastuivatko vaatteet tihkussa ulkoapäin vai hiestä sisältä.
Repun sisältö alkoi pikkuhiljaa kostua. Koska mitään ei pystynyt kuivattamaan nihkeässä syyskuun alkupäivien säässä, alkoi vesi pikkuhiljaa tihkua kaikkiin varusteisiin. Liian aikainen ruska ei oikein jaksanut loistaa ja koivikko oli pikemminkin vain väsynyt muisto kesästä kuin se kauan odotettu syksyn loisto.
Kulkijoiden askelluksesta saattoi ehkä aistia tiettyä raskautta. Ei vaeltajaa sade yleensä vaivaa, ellei se sitten jatku tolkuttomasti, mutta jossain vaihessa se alkaa pikkuhiljaa syömään miestä ja naista. Tällä kertaa oli tämän kolmikon retki ollut alusta asti, päiväkausia, yhtä tihkussa jutamista. Vesi litisi jo vaelluskenkien sisäpuolella ja varpaiden välissä. Jos ei tunnelma ollut suorastaan masentunut, oli se vähintäänkin hieman alakuloinen.
Ilma ei ollut erityisen kylmä, mutta märät vaatteet ja tuulenhenkäys pitivät huolen siitä, että vähät tauot jäivät lyhyiksi ja reppua hamuttiin selkään jo hetikohta kivelle istahtamisen jälkeen. Väsymys alkoi painaa.
Tänä iltana lähestyttäisiin mäntymetsän rajaa. Se tiesi mahdollisuutta kuivatella: tervastulet! Loue pystyyn joen töyräälle, punainen puu palamaan ja sitten olisi aivan sama, tihutti tai paistoi. Jos siinä vielä tuhdin totin tai toisenkin laittaisi, niin eipä olisi tulilla hiljaista pimeän laskiessa, vaan nuotiolta kuuluisi vilkas sorina. Päivän kokemuksia muisteltaisiin ja koettelemuksille naureskeltaisiin.
Mutta vielä oli matkaa jäljellä. Tunturi muuttui kivikoksi ylöspäin noustessa ja joku ehdotti taukoa. Yksi istui kivelle epäröiden, toinen vain pysähtyi kumartuneena rinkkansa alle. Kolmas kaivoi rautaisannoksen likomärän vaelluspuseron rintataskusta ja tähysi taivaalle: tuulen päältä kirkastui.
Puhuri repi aukkoja pilveen ja riepotti pilvenlonkia. Äkkiä maisema aukeni. Kolmikko hätkähti kuin ihmetyksestä, kun maisema kylpi valossa: aurinko!
Sitten, ikäänkuin joku olisi kiusoitellut ja kurillaan pitänyt kulkijoita pilkkanaan, pilviverho sulkeutui ja harmaus palasi.
Kasvoilla häivähti hetken epäusko, pettymyskin. Mutta sitten, kun rinkat taas nostettiin selkään ja suunnattiin kohti jokivartta, karehti jo jokaisen suupielessä voittajan hymy.
-- tyy, 2011