Pääsivulle Poluilta ja tuliltaSuurimmat kalat uivat vielä
Istuin kivellä joen sivupurolla ja tunsin itseni kuninkaaksi. Kosken kuohulta en kuullut muun maailman ääntä, minulle riitti se, mitä oli tässä. Olin Lapissa, elämäni ensimmäistä kertaa, juuri siten kuin olin vuosia sitten unelmoinut.
Sytytin tupakan ja otin purosta vettä mukiin kaatamani kossutipan lantringiksi. Ilta alkoi jo olla pitkällä ja ilma viilentynyt, mutta aioin istua tässä hetken ja palata sitten teltalle, hyvissä ajoin ennen kuin muu seurue huolestuisi. Kalastus oli ohi, ilman muutahan niin olisi oltava, koska jo teräviä aloin värkkäämään.
Vastarannan perhokalastaja oli vipannut vapaansa jo jonkin aikaa, ilman tulosta tietenkin. Minä en perhostelusta mitään tiennyt tuohon aikaan, jos siitä mitään tiedän nytkään, ja katsoin touhua kaksikymppisen ylimielisellä varmuudella: minä kyllä saan kalaa enemmän kuin tuo huitoja!
Nousin kiveltä, nortti poltti pudotessaan reiän takinhelmaan, mutta potkin sen rantahietikkoon enempää murehtimatta: nyt kilpakalastettaisiin! Hilpeätä tuultani ei laimentanut se tosiasia, että ei vastarannan perho-onkija mitään aikeistani ymmärtänyt, kunhan heitteli omiaan ja mahdollisesti tuskaili saaliittomuuttaan.
Valitsin numero kolmen lipan, vaikka näinkin, että lipan koukku oli ruosteessa. Nollaan tai ykköseen tarttuisi pikkurautu melko varmasti ja nyt teki mieleni isompaa. Näin ainakin olin pienessä mielessäni ja iltatuiterissa päättänyt.
Koski päättyi joen mutkaan ja suvantoon. Perhokalastaja heitteli vastarannan akanvirrassa ja minä tähtäsin katseeni suuren kiven taakse keskellä virtaa: tuolla jos ei taimen juro, niin missä sitten? Lippa lensi, vain osuakseen suoraan kiven päälle. Tarttuipa vielä pannahinen kiinni niin, että jouduin vispaamaan raivokkaasti molemmille sivuille ennen kuin koukku irtosi. Nolotti kun kelasin viehettä takaisin. Eihän tuo vastaranan kalastaja lapsellisista aatoksistani mitään tiennyt, mutta mielentilassani häpesin silti kohellustani.
Aioin kuitenkin yrittää vielä. Nyt heitto osui suoraan kiven taakse, juuri siihen, missä kuvittelin kalan lepäävän. Vesi oli matalaa, joten nostin vapaa ja aloin kelaamaan välittömästi kun lippa tavoitti veden pinnan. Ja kala oli kiinni! Voimakas pyrstö iski pyörteen veteen ja siimaa vietiin, sitä vietiinkin nyt todella lujaa. Kelajarru oli aivan liian löysällä tälle kalalle; sellaiselle, jonka kaltaista en ollut koskaan edes nähnyt enkä tulisi näkemään nytkään.
Siimä kiertyi kiven ympäri, kala hyppäsi, näin vain varjon unelmieni saaliista ja se oli irti.
Seisoin vapisten Nuorttijoen vedessä polviani myöten, saappaat täynnä, ja kelasin siimaa sisään. Viehe oli tallella ja yksi koukuista oli katkennut. Vilkaisin vielä vastarannalle ennen kääntymistäni teltan suuntaan. Näinkö perhostelijan katseessa vahingoniloa?
Ei, erämaa vain oli opettanut ensikertalaista.