Pääsivulle Lapin vaelluksiaItäkaira syys-lokakuussa 2009
Myöhaissyksy Itäkairassa, Kemihaarasta Vongoivalle ja takaisin. Katso vaelluksen Kuvakooste.
Vaelluskertomus
Joskus vaelluksella tapahtuu merkillisiä asioita. Tai ei ehkä niinkään merkillisiä, mutta mieleenpainuvia. Tätä kirjoittaessani konkreettisin muisto vaelluksesta on kipeä polvi, joka on nyt äitynyt lähes kävelykelvottomaksi. Päälaen kuhmu on jo painunut muistoksi vaan enkä ketullekaan jaksa olla kiukkuinen loputtomasti.
1. Manto-Ojan kiukkuiset maahiset
Männynlatvat taipuvat tuulessa ja karttakokoelmani pyrkii lentoon, kun tutkimme ensimmäisen päivän reittiä joka näyttää selvältä: Mantoselän suuntaan polkua pitkin. Iltapäivä on jo pitkällä, joten kymmenen kilometrin kipaisu polulla lienee tälle päivälle riittävästi.
Vaikka tuuleekin, on ilma lämmin. Koivun lehdet ovat jo aikaa sitten karisseet, mutta muuten ei tunnu myöhäissyksyltä kun lähdemme Ikiksen kanssa Kemihaarasta kohti Mantoselkää. Leveä mönkijäura on kuin valtatie, tuota mahtuu tallustelemaan kaksi miestä rinnakkain, kädet sivulla heiluen.
Huomaan pukeneeni liikaa ylle ja kohta hiki valuu kastellen paidanselkämyksen. Polku on helppo, suot ylitetään pitkoksia pitkin, mutta ihmettelemme mönkijänuria : miksi tässä on pitänyt ajaa poissa pitkoksilta, jotka on kuitenkin tehty mönkkärin levyisiksi? Ei voi ihminen ymmärtää kaikkea näkemäänsä.
Mutta kai ajelulle on olemassa hyvät perusteet, nämä lienevät välttämättömiä uria, sillä onhan tämä sentään kansallispuisto. Löytyypä suosta kaikenlasta muutakin, vaikkapa kaljatölkkejä.
Roskaaminen on ehkä pieni murhe tässä maailmassa, mutta minusta se on mieleltään pienten ihmisten suurta henkilökohtaista tyhmyyttä. - Kaikki saatani sitä on, sanoi Hietanen täistä ja luteista Linnan Tuntemattomassa.
Maisema on metsäistä, ei minun Lappiani ja ihmettelenkin, kannattaako tänne asti tulla tämän takia, samanlaista löytyy vaikka Pohjois-Karjalasta. Ei maisema ole minulle yllätys, koska ensimäiset reissuni tein Nuorttille 80-luvun alussa, mutta silti mieltäni kaivertaa ajatus olisiko sittenkin pitänyt ajaa Lemmenjoelle, joka oli myös vaihtoehtona reissua suunniteltaessa.
---
Päähän sattuu ja on paha olo. Ehdimme olla vain hetken Manto-ojalla, kun minut kolkattiin tajuttomaksi kämpän lattialle. Enkö koputtamisen jälkeen odottanut lupaa astua huoneeseen? Minkä protokollan rikoin, kun maahiset minut tainnuttivat? Kämpän ovenkarmi on matalalla ja siihen päänsä iskeminen on helppoa, mutta on vaikea ymmärtää miten onnistuin sen tekemään niin lujaa, että heräsin selältäni tuvan lattialta. Nyt pääni kasvattaa hurjaa, puolen nyrkin kokoista kuhmua. Yritän istuskella tulilla Ikiksen kanssa, mutta pahoinvointi saa minut vetäytymään yöpuulle. Nukun hyvin raskaasti, heräämättä kertaakaan yön aikana.
2. Jäätynyt Peuraselkä
Maahiset antoivat minun nukkua, tällä kertaa. Herään kuudelta ja tunnen itseni levänneeksi, mutta hieman sekavaksi. Päähän on tullut oikein kunnon ruhje ja kuhmu on kosketusarka vaikkakin jo laskenut eilisestä. Kaikkea sitä pitää sattua.
Ei vielä sada, mutta sellaista on säätiedotus luvannut. Ajatus ei kulke, olo on välinpitämätön. Mitään innostusta lähteä Vongoivan suuntaan en tunne, mutta ei minulla toisaalta ole mitään sitä vastaankaan.
Aamutoimien jälkeenkään luvattua sadetta ei näy, on kuulas pakkasaamu. Ovatko pilvet vielä tulossa, vai onko Ikiksen eilinen viesti säänhaltijalle otettu vastaan. En tiedä, sillä minulla ei yhteyksiä yläkertaan ole ja maanalaisetkin tuntuvat olevan vastahankaan. Oli miten oli, jos ilmat ovat tallaiset, niin ei paremmasta väliä. Tosin olisihan se ihme, ellei sadetta tälläkin reissulla nähtäisi.
Pääsemme tänään aikaisin liikkeelle Peuraselän suuntaan. Ehkä olisi mahdollista kävellä jopa Tahvolle saakka, mutta se tuskin on viisasta. Peuraselkäänkin taitaa matkaa tulla yli 15 kilometriä. Tahvolle ennätämme sitten myöhemmin. Siellä on kuulemma saunakin, mitä se semmoinen ylellisyys on? Sauna kuuluu ohjelmaan vasta vaelluksen jälkeen, en minä ole koskaan käynyt saunassa vaelluksen aikana. Kerta se on ensimmäinen sitäkin lajia.
Pistäydymme ennen matkaan lähtöä katsastamassa Mantoselän kämpän. Siellä on ollut yksi yöpyjä, joka tekee lähtöä myös Peuraselän suuntaan, mutta kertoo aikovansa kävellä rajavyöhykkeen pintaa pitkin. Me lähdemme seuraamaan polkua.
Luvattu sade alkaa.
---
Saavumme Peuraselälle ennen iltaseitsemää, kämppä on täysi. Hyvä niin, koska nukun mieluummin teltassa kuin täydessä tuvassa.
Matka venyi hieman Keskipakkojen laavulta tehdyn harharetken ansiosta. Ehkä liian pitkä matka minulle, sillä polvessa tuntuu hieman epämääraiseltä. Se ei ole vielä huolestuttavaa, mutta vähempikin kävely taitaisi riittää. Pystytämme teltat saman tien, sillä alkaa olla jo hämärä. Koko päivän jatkunut sade on tehnyt tehtävänsä ja olen hieman kylmissäni. Lämpimien vaatteiden päälle vaihtaminen auttaa ja ruokailu tekee olosta raukean tyytyväisen.
Kävely tänään oli väkinäistä. On vaikea tottua toisen känssa kulkemiseen kahden peräkkäisen yksinvaelluksen jälkeen.
Päivän sade jäätyy kaikkialle, tulipaikan penkille ja teltan kattoon. On pilkkopimeä ja tähtikirkas yö. Sitten, ennen puoltayötä, tulee yllättäen vielä rankka sadekuuro. Vetenä! Maisema jäätyy kirkkaaseen panssariin saman tien. Sateen jälkeen käyn ulkona. Taivas on taas tähtikirkas, revontulet halkovat taivasta, mutta en jaksa ottaa kameraa esille koska jalustakin täytyisi virittää. On liian kylmä ja minä olen liian laiska.
3. Jaurun tuolla puolen
Keskiyön rankkasade on jäätynyt levyksi teltan pintaan. Olen unohtanut sadevaatteet kuusen oksalle, nyt ne ovat jäässä. No, olisi varmaan paras joka tapauksessa odotella kämpän tyhjenemistä ja kuivattaa varusteet sekä teltat. Meillä molemmilla on oma teltta siltä varalta, että päättäisimme jossain vaiheessa kävellä omia reittejämme.
Tuvan porukka jatkaa matkaa yhdeksän jälkeen. Laitan tulet ja kuivatamme teltat ennen matkaan lähtöä. Katselen Jaurua; tuosta yli, onkohan kylmää? Rinkka on pakattu. Ikistä vielä odottelen.
---
Iltapäivällä tauko Pittikuolpumalla. Päätimme lähteä polulta, kulkea Vongoivan suuntaan ja jättää Tahvolle menon seuraavaksi päiväksi. Tyrojan latvoilta löytynee hyvä leiripaikka.
Tuon rinteen jälkeen pitäisi avautua näkymä Vongoivanräystäälle. Sieltä alkavat Saariselän tunturit, erilainen maailma. Jo nyt maisema on muuttunut kynttiläkuusikosta Koilliskairamaiseksi mäntykankaaksi, jota on ilo kävellä. Puolukkaa ja jäätynyttä mustikkaa syödessä matka taittuu leppoisasti ja kiireettä. Polveni kaipaakin kevyempää kävelyä, joten tämä on hyvä.
---
"Yökävelijä" lähtee reiteilleen, minä jään leiriin Tyrojan varteen. Tiedän, että matkastani tulee helposti vaikea, ellen anna jaloilleni riittävästi toipumisaikaa. En viitsisi koko ajan valittaa, mutta niin se vaan on, ettei minusta ole enää samanlaisten reissujen kävelijäksi kuin ennen. Ikis ei olekaan täällä samasta syystä kuin minä. Hän haluaa kävellä, nähdä mahdollisimman monta paikkaa, kulkea pimeässä. Minä taas haluan maleksia asennolla.
Tänään kuljettu matka muutti Itäkairan kynttiläkuusikot ja suot Koilliskairan tuntureiksi. Tuossa ne ovat, Voingoivanräystäs näkyy teltan oviaukosta.
Pystytän Ikiksen louteen, jonka otin omaan repuuni samalla päättäen jättää coverbootsit pois turhana lastina. Suunnitelmissa on tehdä pienet risutulet illalla, kunhan Ikis palaa retkeltään.
Tämä vaellus on tavallaan "ylimääräinen", eli olin jo varustaunut hyvin mielin syystaukoon. Siksi asennoituminen on ollut vähän "hälläväliä", mutta enpä ole pahoillani siitä, että olen tässä juuri nyt.
4. Vongoiva ja kettumainen telttailu
Erittäin kylmä yö takana ja huomaan uuden ongelman: vaelluskengät ovat jäätyneet koppuraksi, eikä niiden jalkaan laittaminen ole mitenkään erityisen mukavaa. Onneksi olin avannut ne illalla niin, että niiden pukeminen ylipäätään on mahdollista, mutta kokonaan kiinni niitä ei voi laittaa ennenkuin ovat jalassa sulaneet. Hrrrr, kylmää!
Makuupussi on kauttaaltaan koskea päältä, tässä jyllää nyt se kuuluisa kastepiste. Luulen, että on paras avata teltan tuuletusta enemmän ensi yönä.
Ylösnousu oli tänään hankalaa. Heräsin kuudelta, mutta pääsin pois pussista vasta puoli kahdeksalta. Mutta nyt, Vongoiva odottaa.
---
Kylmästä säästä huolimatta leiri on kuivunut auringossa, kun palaamme päiväretkeltä. Vongoivalla tuuli kylmästi ja tunturin laki oli huurrettu valkoiseksi, maisemat olivat komeat.
Lähden kohti Tahvoa odottamatta Ikistä, koska olen varsin kylmissäni. Polvea kolottaa, sillä kävelin huolimattomasti kivirakassa ja jalka vääntyi ilkeästi. Tyhmää huolimattomuutta, nyt taitaa tulla loppuvaellus käveltäväksi kipulääkkeiden voimin.
Harhaudun polulla liian alas Tyrojan laaksoon ja joudun nousemaan takaisin rinteen päälle. Polvi ei kiittele. Kirottua. Kävely on yhtä tuskaa.
---
Tahvon tuvan seinustalla on neljä rinkkaa, mutta ketään ei näy. Tutkin ympäristöä ja päätän, että teltat on paras laittaa kentälle tuvan takana kohoavalle töyräälle. Tulipaikkakin siellä näkyy olevan. Kauempana on vielä toinenkin tulipaikka ja ehkä vielä parempi leiri. Sinne siis.
Näen neljän rinkan lähestyvän ojansuulta päin, täällähän on oikea kansainvaellus. Nämä tulokkaat ovat tulossa varaustupaan ja lähteneet aamulla Härkävaarasta. Kuka sanoi, että Itäkairassa on hiljaista tähän aikaan vuodesta? Nyt on vastaan tullut jo kymmenkunta vaeltajaa ja tuvat ovat olleet täysiä Manto-ojaa lukuun ottamatta.
Ikis saapuu. Pystytämme teltat, saunomme vuorollamme, jonka jälkeen viritämme pienet tulet. Yritän kuvata tähtiä vaellussauvasta rakennetun jalustan varassa, mutta en saa kameraa kiinni tukevasti ja tulokset ovat siten vähän mitä sattuu.
Nuotio hiipuu hiljaa kylmenevässä illassa. Kohta on aika ryömiä makuupussiin.
---
Jokin rapisee? Ikis varmaan vielä ruokailee, ajattelen, enkä kiinnitä asiaan suurta huomiota vaan kääriydyn tiiviimmin makuupussiin. Rapina on kuitenkin aika voimakasta. Sitten kuuluu hankaava siuuhh! joka saa sydämen hypäämään kurkkuuni. Jokin on absidissa tai ainakin oli hetki sitten! Hapuilen otsalamppua ja temmon teltan vetoketjua. Mitä helvettiä?
Lampun valo heijastuu otuksen silmistä. Siinä se on, vain kahden metrin päässä: kettu. Ei tunnu pelkaavän ollenkaan, päinvastoin astuu uteliaana lähemmäksi. Sitten alyää, että ei ehkä ole hyvä jäädä ja sieppaa maasta jotain; se on näkkileipäpaketti. Vasta nyt tajuan mitä on tapahtunut: kettu on vohkinut ruokani, näkkärit ovat mennyttä. Sitten kauhistun, mitä muuta kettu vei?
Kiroan huolimattomuuttani, jonka hölmöyden nyt tajuan. Minulla on ollut osa ruuista teltan absidissa. Jotenkin en osannut huolestua, että ne voisivat olla vaarassa vain parinkymmenen sentin päässä korvistani. Käsitän lisäksi, että minullahan on ollut tämä tapa jo kauan, mutta mitään ole aiemmin sattunut. Järjettömyyden järjettömyys, tämä hommahan on kuin vasta-alkajalla. Eikä kettu ole repullani ensimmäistä kertaa vieraillut, sillä Käsivarressä 1996 yksi ryökäle yritti murtautua rinkaani siinä onnistumatta.
Nyt alkaa vimmattu ruokien tutkiminen: mitä oli jäänyt absidiin ja mitä oli turvassa rinkassa, joka on nojallaan puuta vasten sadesuojan alla. Karmea totuu paljastuu pian. Tappiot: kaikki leipä ja kaikki rautaisannokset ovat mennyttä. Vatsani kurnii jo ikäänkuin etiäisenä tulevien päivien nälästä. Sitten viha! se saakurin elikko, röyhkeyden huippu.
Mitään ei kuitenkaan ole tehtävissä. Herätän Ikiksen ja käsken tarkistamaan, ettei hänellä absidissa ole mitään, minkä kettu voisi viedä. Ei ole, Ikis on minua viisaampi. Tunnen itseni täydelliseksi hölmöksi. Siirrän kaikki tavarat teltan sisälle keitintä ja astioita lukuunottamatta, sitten nukahdan levottomaan uneen.
Tai luulen nukahtavani. Mitä nyt? Kettu on palannut. Tällä kertaa ryökäle on rinkkani kimpussa.
Järsiin pentele rinkan hihnoja! Nousen teltasta ja kettu jolkottaa ilkkuvan hitaasti sivummalle. Nostan rinkan teltan absidiin ja tarkistan vielä kerran, että ketulle ei ole enää mitään viemistä ja vetaydyn taas nukkumaan. Niin luulen.
Aina kun olen lähes nukahtanut, kettu palaa. Ensin nuuhkimista ja tassuttelua, sitten suiih! kun se työntää päänsä absidiin ja läps! kun vetäisee sen viimein pois. Joskus nousen, hätistän kettua, joskus vain kuuntelen. En kuitenkaan uskalla antaa ketun häärätä kauaa rauhassa, koska välillä kuulostaa siltä kuin se taas järsisi varusteitani. Hermostun, nousen ja heitän repolaista trangian kannella. Sieppaan maassa lojuvan karahkan ja juoksen ketun perässä rinnettä ylös. Nyt olisi ketun henki löysässä, jos saisin sen kiinni! En tietenkään saa. Onneksi.
Ja kettu palaa puolen tunnin välein koko yön. Toivon, että salmiakki olisi ketulle myrkyllistä.
5. Itäkairan suot
Aamulla katselen epäuskoisena, kuinka kettu on vielä ennen aamua vetänyt rinkan alla olleen maavaatteen kauas kentälle. Itse rinkkaakin on vedetty 30 cm teltan liepeen ulkopuolelle. Tämä on liian koomista ollakseen totta. Naurattaisi, ellen olisi oikeasti huolissani ruuan riittävyydestä. Käveleminen ilman rautaisannoksia tulisi ainakin olemaan paskamaista.
Mutta onni onnettomuudessa, saan paketin näkkileipää Tahvon tuvalla yöpyneeltä vaeltajalta, jolla on ylimääräistä. Kiitos siitä, jos tätä luet! Nyt helpottaa ja voi jo vähän nauraakin. Onhan tämä noloa amatöörimäisyyttä, mutta hupaisa juttu myös, loppujen lopuksi. Mietin, että tuo kettu on varmaan erikoistunut tähän varasteluun. Ehkä sitä on jopa syötetty tai se on sairas. Villieläimen tavalla se ei kuitenkaan käyttäytynyt.
On kylmä. Ikiksen mittari näyttää -7 astetta ja kengät ovat taas jäässä, niiden pukemisesta kehkeytyy mielenkiintoinen tunne-elämys. Kymmenen maissa suuntaamme erämaan ja soitten poikki kohti Peskihaaran kämppää.
---
Joku ääliö oli piirtänyt karttaan suolle polun ja toiset ääliöt uskoivat, että se oli siinä. Eipä olisi luullut intomme kävellä suolla olevan niin kova, että ylittäisimme Liittohaaran suot pituussuunnassa. Se on kuitenkin nyt tehty. Peskihaaran kämppä näyttää illan hämyssä taivaalliselta turvapaikalta.
Nyt en valita kämpässä yöpymistä, ei tulisi mieleenikään, sillä olen hyvin väsynyt. Mahaan sattuu liika särkylääkkeiden syönti ja pelkällä urheilujuomalla ja parilla näkkärillä taivallettu poluton vaellus Peskihaaraan on vienyt kaikki voimani. Palelee hurjasti.
Itäkairan suot on nyt nähty, sovitaan niin. Hyvää yötä.
6. Takaisinpäin
Pilvinen, tyyni aamu, lämpötila on nollassa ja polvi kipeä. Ei vähän, vaan niin, että seisominen on aamulla vaikeata. Mitähän tästä tulee.
Ikis jää kuivattamaan telttaan, kun minä suuntaan polulle syötyäni kourallisen särkylääkettä. Sovimme tapaavamme Vieriharjulla, ellemme sitten yhyttäisi toisiamme metsätaipaleella. Minusta se on epätodennäköistä, tuskin kohtaisimme ennenkuin aikaisintaan Mantoselän-Vieriharjun polulla.
---
Pää on tyhjä, eikä minkaanlaisia turhia ajatuksi siellä pyöri. Polvi turtuu särkylääkkeistä ja liikkeestä, niinkuin tiesinkin sen tekevän. Silti jokainen päivä tulisi olemaan edellistä vaikeampi. Vieriharjussa pitäisin kokonaisen lepopäivän, se on nyt varma päätös.
Kävelen jonkin matkaa polkua etelään, sitten koukkaan metsään kohti Mantoselkää ja olen yksin erämaassa. Rauha laskeutuu ja tajuan taas selvästi yksinkulkemisen riemun. Tätä se on! Tässä se taas on!
Kävelen ja nautin, en pidä kirjaa ajasta enkä kilometreistä vaan laskeudun erämaan rauhaan.
Pudotan rinkan suon laitaan ja lepään. Sitten vilkaisen taakseni: Ikishän siellä porskuttaa suon yli. Onhan se noloa sanoa, mutta tekisi mieleni huutaa, jotta menehän tiehesi täällä ollaan yksin nyt! En tietenkään niin tee, vaan matka jatkuu jälleen yhdessä.
---
Tulemme metsästä tasan Manto-ojan kämpän kohdalle, tarkkaa suunnistamista siis. On aika syödä lounasta, sillä nälkä on hirveä.
Polvi jäykistyy levätessäni, enkä uskalla olla kämpällä kauaa vaan jätän Ikiksen ruokailemaan ja suuntaan varovaisin askelin Vieriharjuun. Ikis tavoittaa minut vanhan poroaidan kohdalla pari kilometriä ennen tupaa.
Vieriharjun kämppä on tyhjä, eikä ketään saavu myöhemminkään, joten saamme saunoa rauhassa. Herrasvaellus, tämä tämmöinen.
7. Tylsä lepopäivä ja äänekäs ilta
Vieriharjun hotellimainen kämppä ei minua paljoa viehätä, mutta jään silti kämpän seutuville päiväksi, koska tiedän tarvitsevani jalalle lepoa. Ikis lähtee kohti Korvatunturinmurustaa.
Vieraskirjassa on merkintä neljän naisen seurueesta, jotka ovat menossa Korvatunturille. Saattajat saapuvatkin vähän Ikiksen lähdön jälkeen: kaksi rajamiestä mönkijöilla on menossa retkeläisten mukaan. Yksikseen ei Korvatunturille voi mennä, koska se sijaitsee rajavyöhykkeellä. Juttelen hetken, sitten rajamiehet jatkavat matkaansa.
Edessä on tylsä päivä. Kierrän harjua hieman, kävelen sen yli suolle ja sitten istun pitkän tovin kelolla, koska polvi on hyvin kipeä. En oikein osaa nauttia joutilaisuudesta ja olemiseni täällä tuntuu turhalta, olen kai jo henkisesti tämän reissun päättänyt. Palaan kämpälle, nukun päiväunet ja ikävystyn.
Rajamiehet palaavat iltapäivällä. Yllätyksekseni saan kuulla, että Ikis on päässyt mukaan Korvatunturin kierrokselle. No johan nyt on saamari! Ja meikä makaa täällä päiväunilla sillä aikaa.
Lupaan rajamiehille lämmittää saunan palaavalle naisseurueelle. Teen puita sekä kämppään, että saunaan ja laitan saunan lämpiämään.
Ikis saapuu, sitten naisseurue. Ilta on hieman meluisa, lievasti sanottuna. Itse en viitsi enää saunoa, koska tuntuu, ettei lämpö tee hyvää polvelle. Juon loput totini ja vetäydyn nukkumaan tarkoituksenani häipyä aamuvarahin, ennenkuin meteli taas alkaa.
8. Kipeän kirpeä aamu
Nousen, syön ja lähden. Ikis jää kuvaamaan ja aikoo vielä kiertää Naltion kautta Kemihaaraan. Minun matkani polkua pitkin kestää kauan. Pakkasta on lähtiessä 11 astetta ja kävelen ensimmäistä kertaa pipo päässä.
On kylmä. Aamulla tekemäni urheilujuoma jäätyy pullossa sohjoksi, jota ei ole hirveän mukava siemailla. Pitkiä taukoja en voi pitää, koska palelee. Toisaalta en pääse eteenpäinkään kovin nopeasti, joten koko ajan on hieman vilu. Ikis on jossain poroaidan varressa matkalla Naltiolle ja veikkaan, että palaa Kemihaaraan vasta illan kähmyssä. Kaipa se sieltä saunaan ennättää.
Jokainen askel tuntuu.
Jokaisella askeleella muistan hopeisen kuun Itäkairan kynttiläkuusikossa, huurteen Vongoivan huipulla, riitteiset lammikot ja jäiset puolukat. Muistan räystään jylhyyden ja tuulen, joka palelluttaa nenäni. Muistan Jaurun maagisen rajan, joka muuttaa maiseman kuin taikaiskusta, sekä polveen asti upottavat sammalmättäät ja syvät kurut paluumatkalla. Muistan jängän kylmän veden joka jäätyy saappaisiini.
Muistan väsymyksen, nälän, tuskan ja kämpän tuoman levon.
Ja kuulen vielä hiljaisuuden.
Tämmöisiäkin vaelluksia näyttää olevan. Silti ne kaikki ovat hyviä ja onnistuneita. Epäonnistunut vaellus olisi ehkä sellainen, joka keskeytyy ennenkuin se pääsee alkamaankaan.
Itäkaira ei ole sieluni maisemaa, mutta en sen karua kauneutta toki kiellä. Ymmärrän heitäkin, joille tämä on ainoaa oikeaa Lappia. Mutta minun Lappini on pohjoisemmassa, puuttomilla tuntureilla.
Polvi ei tunnu hyvältä. Se lopettaa nämä reissuni joku päivä, se on varma.
Muistathan pitää huolta eväistäsi!
-- tyy, 7.10.2009
